Olen ollut hieman aikaansaavampi viimeisen viikon aikana, kuin pariin kuukauteen. Muutamana päivänä on jopa ollut ruoka valmiina kun Riku on tullut kotiin. Olen pitänyt tiskivuoren kurissa ja pessyt urakalla pyykkiä.
Nanon kanssa ulkoilu on tuottanut vaikeuksia ja kaiken lisäksi pelkään mennä sen kanssa ulos, kun "se ei kuitenkaan mene hyvin". Se sitä paitsi karkasi muutama päivä sitten kun oltiin kaverin kanssa Jukolassa kävelemässä. Se oli vapaana ja lähti joidenkin lenkkeilijäpoikien perään. Siinä sitten vartin verran sitä haeskeltiin ja pari vastaantulijaa antoivat suuntimoita, onneksi. Kyllähän se iloisena tuli luokse sitten, kun tultiin sitä vastaan Sompionkujalla... Mutta enpä viitsi sitä päästää enää vapaaksi missään pelloillakaan, kun ei se tule luokse käskystä ulkona ollessa. Missä tällaista voisi treenata? En minä siihen kouluttajaa tarvitse, vaan neuvoja maalaisjärjellä. Miten saan koiran kiinnittämään huomionsa minuun ulkona ollessa, kun ympärillä on mukamas niin jänniä hajuja ja asioita? Jos on muitakin neuvoja, kuin "makupalat", niin otetaan vastaan.
Laitoin värinpoistoa päähän viikonloppuna. Eihän siitä tullut lähellekään vaalea. Juurikasvu on kyllä hyvinkin blondi, mutta latvat edelleen ruskeat. Että ei muuta kuin uusiksi viikon, parin päästä. Yritän saada sellaista luonnollista vaaleaa tästä lopuksi. Yritän valita mahdollisimman lähellä omaa väriäni olevan sävyn, jos nyt muistan miltä oma värini ylipäätään näyttää...
Ensi viikolla olisi tiedossa maakuntamatka Alavieskaan. Ei siitä vielä enempää, toivottavasti moni lähtee mukaan.
Jouduin juurihoitoon. Lohjennut poskihammas oli mennyt niin pahaan kuntoon, että se on nyt sitten rassattava puhtaaksi juuria myöten. Kun juurihoito on tehty, pitää vielä paikata etuhampaassa oleva pieni reikä (ja toivottavasti vaihtaa yksi tummentunut paikka), poistattaa hammaskivi, ottaa röntgenkuvat ja muotit hampaista, poistaa ainakin viisaudenhampaat + 1 hammas yläleuasta, ehkä sama rumba myös alaleualle, ja sitten. SITTEN päästään siihen oikomishommaan. Elikkäs. Jos saan aikoja yhtä haipakkaan kuin nyt, niin mulla on raudat, let's see... Hyvällä säkällä jo toukokuussa! Kesään menee tämäkin lysti. Mut sit mulla on vihdoin raudat, jotka on värikkäät, ja oon sexy. <3
torstai 24. helmikuuta 2011
Tällainen tunnustus sitten tipahti!
Vaikken kyllä ymmärrä mistä hyvästä, kun olen ollut viime aikoina niin huono bloggaaja. :D Kiitos kuitenkin AkkaPerkele! Mutta asiaan...
Milloin aloitit blogisi?
Helmikuussa 2010.
Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Lähinnä oman pienen elämäni tapahtumista, käsittelee kaikkea laidasta laitaan. Kirjoitan siitä mitä on tapahtunut. Mikä on ollut masentavaa, mikä on pistänyt vituttamaan ja mikä naurattamaan.
Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
No eipä juuri mikään. Muu kuin että minä olen minä, enkä ole korvattavissa.
Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Olin kirjoitellut silloin tällöin LJ:in, aloitin sen oikeastaan ihan muuten vain 2005 syksyllä, jos oikein muistan. Julkisena päiväkirjana vain kavereille.
Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Haluaisin tehdä postauksia, jotka oikeasti käsittelisivät jotakin aihetta, eivätkä rönsyilisi aiheesta toiseen. Haluaisin, että postauksissani olisi enemmän kuvia ja tekstissä hyvä rakenne. Se on toki minusta itsestäni täysin kiinni. :)
Enkä nyt tagaile ketään, en jaksa ajatella. :ooo
Milloin aloitit blogisi?
Helmikuussa 2010.
Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Lähinnä oman pienen elämäni tapahtumista, käsittelee kaikkea laidasta laitaan. Kirjoitan siitä mitä on tapahtunut. Mikä on ollut masentavaa, mikä on pistänyt vituttamaan ja mikä naurattamaan.
Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
No eipä juuri mikään. Muu kuin että minä olen minä, enkä ole korvattavissa.
Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Olin kirjoitellut silloin tällöin LJ:in, aloitin sen oikeastaan ihan muuten vain 2005 syksyllä, jos oikein muistan. Julkisena päiväkirjana vain kavereille.
Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Haluaisin tehdä postauksia, jotka oikeasti käsittelisivät jotakin aihetta, eivätkä rönsyilisi aiheesta toiseen. Haluaisin, että postauksissani olisi enemmän kuvia ja tekstissä hyvä rakenne. Se on toki minusta itsestäni täysin kiinni. :)
Enkä nyt tagaile ketään, en jaksa ajatella. :ooo
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Minun on ehkä päästävä pois
Kuinka paljon voimaa vaatii pysytellä järjissään ja tässä maailmassa? Olen kiinnostunut kavereistani, perheestäni, jopa asioideni hoitamisesta jossain määrin... Mutta tällä hetkellä en vain halua elää tätä elämää.
Haluaisin päästä johonkin pois, vähäksi aikaa. Seikkailuun. Nyt ehkä kysytte, että miksi en sitten mene seikkailuun, kun niin kovasti sen perään vingun koko ajan? Mutta mikä seikkailu se sellainen on, joka ei varoittamatta tempaise minua mukaansa?
Sitten taas... En tiedä, olisinko sittenkään valmis siihen seikkailuun, johon haluaisin. Siihen liittyisi olennaisesti riski esimerkiksi kuolla kivuliaasti, mutta niin vähän kuin pelkäänkin kuolemaa, olisinko valmis jättämään taakseni kaiken, mitä minulla nyt on?
Kuinka typerää on haaveilla seikkailusta, johon ei tule koskaan pääsemään? Tässä vaiheessa tipahdan aina kivuliaasti maan pinnalle. Mulla on parisuhde ja koira, joista mun pitäisi pitää huolta. Minusta tulikin yhtäkkiä jotain, jota en halua olla. En saa enää haaveilla.
Hyvästi elämä, tervetuloa toinen elämä. Mitäs peliä tämä on? Ja miksei kukaan vastaa minulle? Jään turhaan odottamaan vastausta kysymyksiini. Kukaan ei ehkä osaa vastata mihinkään näin monimutkaiseen ja höpsöön. Tai ehkä kukaan ei vain vaivaudu?
Mikäli joku joskus lukee tätä: Ei tämä ole syyllistävää tekstiä. En saa vastauksia tosielämässä, enkä edes mielikuvitusmaailmassani.
Haluaisin päästä johonkin pois, vähäksi aikaa. Seikkailuun. Nyt ehkä kysytte, että miksi en sitten mene seikkailuun, kun niin kovasti sen perään vingun koko ajan? Mutta mikä seikkailu se sellainen on, joka ei varoittamatta tempaise minua mukaansa?
Sitten taas... En tiedä, olisinko sittenkään valmis siihen seikkailuun, johon haluaisin. Siihen liittyisi olennaisesti riski esimerkiksi kuolla kivuliaasti, mutta niin vähän kuin pelkäänkin kuolemaa, olisinko valmis jättämään taakseni kaiken, mitä minulla nyt on?
Kuinka typerää on haaveilla seikkailusta, johon ei tule koskaan pääsemään? Tässä vaiheessa tipahdan aina kivuliaasti maan pinnalle. Mulla on parisuhde ja koira, joista mun pitäisi pitää huolta. Minusta tulikin yhtäkkiä jotain, jota en halua olla. En saa enää haaveilla.
Hyvästi elämä, tervetuloa toinen elämä. Mitäs peliä tämä on? Ja miksei kukaan vastaa minulle? Jään turhaan odottamaan vastausta kysymyksiini. Kukaan ei ehkä osaa vastata mihinkään näin monimutkaiseen ja höpsöön. Tai ehkä kukaan ei vain vaivaudu?
Mikäli joku joskus lukee tätä: Ei tämä ole syyllistävää tekstiä. En saa vastauksia tosielämässä, enkä edes mielikuvitusmaailmassani.
tiistai 8. helmikuuta 2011
150 blogitekstiä ja voi vitun kukkahattutädit saatana
Pakko siis täälläkin avautua asiasta. Mikähän siinä on, kun ei osata tässäkään kaupungissa pysytellä omissa oloissaan, kun muuten on niin perkeleen pientä piiriä.
Eilen mentiin bussilla Nanon kanssa meidän porukoille. Bussissa ok, vaikka taas piti kantaa sisään. Ei siis tärissyt hulluna kuten aikaisemmin. No, pysäkiltä on matkaa porukoille semmoinen puoli kilsaa varmaan ainakin. Hyvän matkaa suoraa tietä.
Tähän väliin teidän on hyvä tietää, että Nanohan osaa kutakuinkin ikäisekseen jo käyttäytyä noin kotioloissa, ei pompota meitä ja osaa nätisti odottaa ruokaansa yms. Sen sijaan hihnassa kulkeminen ja ulkoilu muuten on ollut todella ongelmallista, Nano vetää ihan jumalattomasti eikä kuuntele ollenkaan, jos näköpiirissä on toinen koira. Kaikenlaista kääntyilyä ja torumista ja kiskomista on testattu, ja nyt on käytössä taas uusi taktiikka. Kun se vetää, niin yksinkertaisesti pysähdytään, eikä hetkeen liikuta mihinkään. Itse käsken koiran myös istumaan, ja jos katsoo minua, niin parempi. Tällainen pysähtelyhän on siis todella turhauttavaa koiralle, joten siinä se toimintaperiaate.
No, ihan pari taloa ennen porukoita mulla oli tietenkin pinna jo aika hemmetin kireällä, mutta yritin silti tosi kovasti olla huutamatta ja nykimättä ja johdonmukaisesti pysähtelin. Jos Nano yritti tulla penkan kautta mun ohitseni, niin painoin sen ihan tyynesti pohkeella siihen lumipenkkaan hetkeksi, ettei olisi alkanut vetää. Plus että mun ohi ei ole ollenkaan tarpeellista mennä, minähän se laumanjohtaha olen...
Katselin että sieltä tulee pari kukkahattutätiä vastaan, ja sitten kun ne oli melkein kohdilla, niin pistin taas jalan Nanon eteen ettei se sieltä syöksähdä ja käskin odottaa. No, tää jälkimmäinen mummelihan kertoo mulle sitten ystävällisesti, että "ei se noin opi". Johon minä niin rauhallisesti kuin ikinä suinkin pystyin pohjavitutuksiltani, että "no eipä tunnu muutenkaan oppivan". Tämähän oli siis ihan totta, montaa muuta tekniikkaahan on jo kokeiltu. Ja mitä tää haahka sanoo? Katsoo ihan oikeasti asiakseen ilmoittaa (olkansa yli, menossa kun oli jo kovaa vaihtia, ei varmaan olis uskaltanu päin naamaa), että "kyllä se vika on ihan sussa". Ei vittu että mä näin punaista. Käännyin oikein ympäri kattomaan, että mitä jumalauta. Hetkiseen en ollut varma, että tapanko sen siihen paikkaan, vai seuraanko kotiin ja tapan kun se nukkuu. Mutta sain sitten vielä huudettua perään, että "rouva on hyvä vaan ja tulee näyttämään miten se tapahtuu kun tuntuu olevan niin vitun hyvä".
Aluksihan siinä kyllä itku pääsi, kun pääsin ovesta sisään. Valmiiksi hermot aivan riekaleina, ja sitten joku perkeleen asiantuntija tulee kertoon. Tuntui juuri siltä, että on se jumalauta kumma, ettei kenellekään tunnu riittävän se, että mä sentään yritän. Olisin voinut aikaa sitten luopua tuosta "ongelmapentuna". Näin jälkeenpäin pistää enemmän silleen naurattamaan ja vituttamaan sekaisin.
a) Kukkis ei edes tunne mun koiraani. Vitustako se voi tietää, mikä siihen tepsii? Kaveri näki sitä peräti muutamien sekuntien ajan, ja kuvittelee heti tietävänsä kaiken.
b) Asia ei kuulunut sille millään lailla. Jos mä olisin antanut sille sähköshokkeja tai potkinu sitä, niin voisin ymmärtää asiaan puuttumisen.
c) Eniten tässä kukkiksessa pisti vituttamaan se perkeleen omahyväinen pikku virnuilu, jonka kera se yhdentekevän asiansa ilmaisi. Teki mieli poistaa siltä erinäisiä ulokkeita naamavärkistä.
Mikä jumalauta siinä on. Mistä noita helvetinsiittämiä pyyleviä keski-ikäisiä baskerimutantteja oikein sikiää? Tää kaupunki ei kaipaa enää yhtäkään vinkuvaa eläkeläistä, ja tuostakin yksilöstä tulee seuraavaksi sellainen. It's going to evolve, goddammit!
Harkitsin vakavasti Kaupunkiuutisiin kirjoittamista, mutta en ole varma, kykenenkö vielä viikkoon kirjoittamaan painokelvollista tekstiä "Kukkahattutädit" -otsakkeen alle. :D
MUTTA! Mainittakoon, että päivää pelasti toinen nainen, joka liikenneympyrässä Sinisen Talon kohdalla sanoi, että mulla on tosi kaunis koira. Se sanoin myös, että kyllä siinä työtä tulee olemaan, mutta että kyllä se siitä lähtee! Se oli kannustavaa kommentti. Tykkäsin siitä!
LOPUKSI haluan sanoa, että kukkahattutädeistä huolimatta (tai ehkä juuri niiden takia) koirani käveli moitteettoman iltalenkin kanssani. Ihan tämän metodin ansiosta jolla "se ei opi".
Erävoitto.
Eipä mulla sitten vissiin toistaiseksi muuta. Tahdon kehittää pelin, jossa räiskitään kukkahattutätejä.
Eilen mentiin bussilla Nanon kanssa meidän porukoille. Bussissa ok, vaikka taas piti kantaa sisään. Ei siis tärissyt hulluna kuten aikaisemmin. No, pysäkiltä on matkaa porukoille semmoinen puoli kilsaa varmaan ainakin. Hyvän matkaa suoraa tietä.
Tähän väliin teidän on hyvä tietää, että Nanohan osaa kutakuinkin ikäisekseen jo käyttäytyä noin kotioloissa, ei pompota meitä ja osaa nätisti odottaa ruokaansa yms. Sen sijaan hihnassa kulkeminen ja ulkoilu muuten on ollut todella ongelmallista, Nano vetää ihan jumalattomasti eikä kuuntele ollenkaan, jos näköpiirissä on toinen koira. Kaikenlaista kääntyilyä ja torumista ja kiskomista on testattu, ja nyt on käytössä taas uusi taktiikka. Kun se vetää, niin yksinkertaisesti pysähdytään, eikä hetkeen liikuta mihinkään. Itse käsken koiran myös istumaan, ja jos katsoo minua, niin parempi. Tällainen pysähtelyhän on siis todella turhauttavaa koiralle, joten siinä se toimintaperiaate.
No, ihan pari taloa ennen porukoita mulla oli tietenkin pinna jo aika hemmetin kireällä, mutta yritin silti tosi kovasti olla huutamatta ja nykimättä ja johdonmukaisesti pysähtelin. Jos Nano yritti tulla penkan kautta mun ohitseni, niin painoin sen ihan tyynesti pohkeella siihen lumipenkkaan hetkeksi, ettei olisi alkanut vetää. Plus että mun ohi ei ole ollenkaan tarpeellista mennä, minähän se laumanjohtaha olen...
Katselin että sieltä tulee pari kukkahattutätiä vastaan, ja sitten kun ne oli melkein kohdilla, niin pistin taas jalan Nanon eteen ettei se sieltä syöksähdä ja käskin odottaa. No, tää jälkimmäinen mummelihan kertoo mulle sitten ystävällisesti, että "ei se noin opi". Johon minä niin rauhallisesti kuin ikinä suinkin pystyin pohjavitutuksiltani, että "no eipä tunnu muutenkaan oppivan". Tämähän oli siis ihan totta, montaa muuta tekniikkaahan on jo kokeiltu. Ja mitä tää haahka sanoo? Katsoo ihan oikeasti asiakseen ilmoittaa (olkansa yli, menossa kun oli jo kovaa vaihtia, ei varmaan olis uskaltanu päin naamaa), että "kyllä se vika on ihan sussa". Ei vittu että mä näin punaista. Käännyin oikein ympäri kattomaan, että mitä jumalauta. Hetkiseen en ollut varma, että tapanko sen siihen paikkaan, vai seuraanko kotiin ja tapan kun se nukkuu. Mutta sain sitten vielä huudettua perään, että "rouva on hyvä vaan ja tulee näyttämään miten se tapahtuu kun tuntuu olevan niin vitun hyvä".
Aluksihan siinä kyllä itku pääsi, kun pääsin ovesta sisään. Valmiiksi hermot aivan riekaleina, ja sitten joku perkeleen asiantuntija tulee kertoon. Tuntui juuri siltä, että on se jumalauta kumma, ettei kenellekään tunnu riittävän se, että mä sentään yritän. Olisin voinut aikaa sitten luopua tuosta "ongelmapentuna". Näin jälkeenpäin pistää enemmän silleen naurattamaan ja vituttamaan sekaisin.
a) Kukkis ei edes tunne mun koiraani. Vitustako se voi tietää, mikä siihen tepsii? Kaveri näki sitä peräti muutamien sekuntien ajan, ja kuvittelee heti tietävänsä kaiken.
b) Asia ei kuulunut sille millään lailla. Jos mä olisin antanut sille sähköshokkeja tai potkinu sitä, niin voisin ymmärtää asiaan puuttumisen.
c) Eniten tässä kukkiksessa pisti vituttamaan se perkeleen omahyväinen pikku virnuilu, jonka kera se yhdentekevän asiansa ilmaisi. Teki mieli poistaa siltä erinäisiä ulokkeita naamavärkistä.
Mikä jumalauta siinä on. Mistä noita helvetinsiittämiä pyyleviä keski-ikäisiä baskerimutantteja oikein sikiää? Tää kaupunki ei kaipaa enää yhtäkään vinkuvaa eläkeläistä, ja tuostakin yksilöstä tulee seuraavaksi sellainen. It's going to evolve, goddammit!
Harkitsin vakavasti Kaupunkiuutisiin kirjoittamista, mutta en ole varma, kykenenkö vielä viikkoon kirjoittamaan painokelvollista tekstiä "Kukkahattutädit" -otsakkeen alle. :D
MUTTA! Mainittakoon, että päivää pelasti toinen nainen, joka liikenneympyrässä Sinisen Talon kohdalla sanoi, että mulla on tosi kaunis koira. Se sanoin myös, että kyllä siinä työtä tulee olemaan, mutta että kyllä se siitä lähtee! Se oli kannustavaa kommentti. Tykkäsin siitä!
LOPUKSI haluan sanoa, että kukkahattutädeistä huolimatta (tai ehkä juuri niiden takia) koirani käveli moitteettoman iltalenkin kanssani. Ihan tämän metodin ansiosta jolla "se ei opi".
Erävoitto.
Eipä mulla sitten vissiin toistaiseksi muuta. Tahdon kehittää pelin, jossa räiskitään kukkahattutätejä.
lauantai 5. helmikuuta 2011
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
Rakkaat katsojat
Olen tyyntynyt. :D
Raha-asiat lähtivät luistelemaan, enkä joudukaan olemaan kahta ja puolta kuukautta ilman varantoja. Nyt pitää tehdä lista pakollisista menoista, sisältäen laskut ja velkojen maksut. Toivon silti kovasti, että me voitaisiin tehfä Miran kanssa pyhiinvaellusmatka Ideaparkiin kuun lopussa. (Chaaaange...) Ja syömässäkin voisi käydä. Olin aivan unohtanut, millaista on käydä oikeassa ravintolassa söymässä, kunnes Kipa ja Sini veivät mut maanantaina. :D
Löysin vihdoin itselleni talvitakin! (Helmikuussa, kuinka ironista) Käväisin Vintage Gildassa jauhamassa Satun kanssa ummet ja lammet, ja päätin kokeilla kaikki lähellekään sopivan kokoiset takit. Löytyi yksi oikein tujakka villakangastakki, joka olisi ollut tosi hyvä, mutta sopivampi paukkupakkasille. Näin kevättä kohti mennessä totesin, että se ei ehkä ole se paras ostos tähän aikaan vuodesta. Sitten löytyi kevyempi, vihreä. Se on ihan mahtava, jokainen kohta siinä istuu juuri eikä melkein paikalleen. Se on kuin minulle tehty! Laitan siitä kuvaa heti kun saan sen lunastettua pois sieltä. :D
Ja vielä yksi rahareikä lähitulevaisuuteen: Henkilökortin uusiminen. Päälle viisikymppiä maksaa sekin lysti, ja lisäksi vielä uusien passikuvien otattaminen. Mutta himoon kuitenkin uudet henkkarit, eikä niistä ainakaan mitään haittaa ole. Pitää vaan näyttää sitä vanhaa passikuvaa sille kuvaajalle sit kun meen, ja ilmoittaa, että "ei näin, vaan hyvin. Kiitos".
Muuten kaikki ihan kivasti nyt, siivoilen nämä pari päivää perjantaita varten. Syötiin tortillaa ja olo on täysi. Kohta jaappanitunnille!
Raha-asiat lähtivät luistelemaan, enkä joudukaan olemaan kahta ja puolta kuukautta ilman varantoja. Nyt pitää tehdä lista pakollisista menoista, sisältäen laskut ja velkojen maksut. Toivon silti kovasti, että me voitaisiin tehfä Miran kanssa pyhiinvaellusmatka Ideaparkiin kuun lopussa. (Chaaaange...) Ja syömässäkin voisi käydä. Olin aivan unohtanut, millaista on käydä oikeassa ravintolassa söymässä, kunnes Kipa ja Sini veivät mut maanantaina. :D
Löysin vihdoin itselleni talvitakin! (Helmikuussa, kuinka ironista) Käväisin Vintage Gildassa jauhamassa Satun kanssa ummet ja lammet, ja päätin kokeilla kaikki lähellekään sopivan kokoiset takit. Löytyi yksi oikein tujakka villakangastakki, joka olisi ollut tosi hyvä, mutta sopivampi paukkupakkasille. Näin kevättä kohti mennessä totesin, että se ei ehkä ole se paras ostos tähän aikaan vuodesta. Sitten löytyi kevyempi, vihreä. Se on ihan mahtava, jokainen kohta siinä istuu juuri eikä melkein paikalleen. Se on kuin minulle tehty! Laitan siitä kuvaa heti kun saan sen lunastettua pois sieltä. :D
Ja vielä yksi rahareikä lähitulevaisuuteen: Henkilökortin uusiminen. Päälle viisikymppiä maksaa sekin lysti, ja lisäksi vielä uusien passikuvien otattaminen. Mutta himoon kuitenkin uudet henkkarit, eikä niistä ainakaan mitään haittaa ole. Pitää vaan näyttää sitä vanhaa passikuvaa sille kuvaajalle sit kun meen, ja ilmoittaa, että "ei näin, vaan hyvin. Kiitos".
Muuten kaikki ihan kivasti nyt, siivoilen nämä pari päivää perjantaita varten. Syötiin tortillaa ja olo on täysi. Kohta jaappanitunnille!
maanantai 31. tammikuuta 2011
Kyllä, pakko päivittää vielä vaikka nukkumassa pitäisi olla.
Tänään oli pitkästä aikaa menopäivä!
Sini ja Satu tuli aamupäivästä meille ja toivat mulle lahjoja! Sain Pikku Myy -mukin ja Fanipaloja ja kehyksen. Sitten juotiin teet ja vetäistiin keksit ja Kipakin tuli ja toi muffinsseja!
Sitten mua vietiinkin vauhdilla johonkin, se oli ylläri. :D Päädyin reiluksi tunniksi kasvohieronta/aromaterapia/naamanhoitojuttuun, ja kaikenlaista rasvaa ja naamiota laitettiin naamaan. Oli jänskää! Ja tuntui toki kivalta, paitsi viimeiset 15 min, kun oli ihan hirveä pissahätä. :( :D Mutta sain ikäänkuin kaupan päälle kulmien kestovärjäyksen, eli aikas pop!
Sitten vietiin syömään minua Rossoon, ja söin itseni täyteen lohta ja kasviksia ja mustekalarenkaita. Anoms.
Päivä oli tosi mahti, tykkäsin! Kiitoksia Kipa ja Sini! <3
Varjopuoli päivässä oli se, että soitin Kelaan, kun ei rahoja vieläkään kuulu, ja arvatkaas mitä sieltä sanottiin? "Juu ei sulle ole merkattu mitään lausuntoa tänne". Jassoo. Vein työkkäriin sen työelämävalmennustodistuksen ennen tammikuun puoltaväliä, eli minä olen kaiken voitavani tehnyt. Vika oli nyt sitten vissiin työkkärissä, joka ei olekaan toimittanut lausuntoa Kelaan, vaikka piti. Että kiitos työkkäri, olen kolme viikkoa odottanut rahoja, turhaan. Mulla on perjantaina illanistujaiset, ja sunnuntaina alkaa laskut erääntyä. Mulla on 27 euroa ja 16 senttiä tilillä, ja näillä mä vissiinkin kustannan kaiken. Lienee turhaa sanoa, että olin aika vitun kyrpä otsassa. Miten sanotaan asiallisesti, että voisivat ottaa päänsä pois perseestään, jos mielivät jatkaa työssään ilman pommiuhkauksia?
No joo joo, kyllä mä senkin ymmärrän, ettei mulla vielä hätää ole, kyllähän mä voin lainata vaikka rahaa, enkä mä yksin tässä kaupungissa ole... Mutta mä en halua lainata, mä haluaisin ne rahat. Oon niin kauan ollu poljettavana, että en ihan oikeasti jaksa sitä enää. Onhan toki hyvä, että mä herään tähän näin aikaisin, etten vasta kuusikymppisenä totea, että "perkeles, nyt riittää". Mulle ei vittuilla. (Otan ton tatuointina)
... Jjjjjjjotenka huomenna sitten kello kymmenen Työkkäriin, ja selitysvaatimusta kehiin. En lähde, ennenkuin olen kuullut jonkinlaisen anteeksipyynnön, ja se perkeleen lausunto on siellä perkeleen Kelassa. Sääli sinänsä, että mikäli sitä Kelan naista on uskominen, ja "uusien" hakemusten käsittely todella kestää neljä viikkoa, niin olen saanut odottaa sitten niiden rahojen saapuessa massia joulusta helmikuun loppuun... Bravo! "Uusien" sillä, että hakemuksen Kelaan mä olen tehnyt jo 7.1.
Yritän nyt kovasti keksiä vielä jotain positiivista tähän lopuksi.
Tein japanin läksyt, ja tuli ihan sellainen "Heta yläastelainen" -fiilis. Aika jees! Ja aloin kutomaan tuosta papukaijalangasta sukkaa. Kyllä se on aika kivan värinen! Nyt, kun mulla vielä on vähän energiaa, niin voisin käydä pesemässä naamani (ja testaamassa, pysyykö kestoväri kulmakarvoissa :D) ja sitten vähän suunnitella, että mitä tarjoilen perjantaina. Toivottavasti useimmat pääsisivät.
Yötä!
Sini ja Satu tuli aamupäivästä meille ja toivat mulle lahjoja! Sain Pikku Myy -mukin ja Fanipaloja ja kehyksen. Sitten juotiin teet ja vetäistiin keksit ja Kipakin tuli ja toi muffinsseja!
Sitten mua vietiinkin vauhdilla johonkin, se oli ylläri. :D Päädyin reiluksi tunniksi kasvohieronta/aromaterapia/naamanhoitojuttuun, ja kaikenlaista rasvaa ja naamiota laitettiin naamaan. Oli jänskää! Ja tuntui toki kivalta, paitsi viimeiset 15 min, kun oli ihan hirveä pissahätä. :( :D Mutta sain ikäänkuin kaupan päälle kulmien kestovärjäyksen, eli aikas pop!
Sitten vietiin syömään minua Rossoon, ja söin itseni täyteen lohta ja kasviksia ja mustekalarenkaita. Anoms.
Päivä oli tosi mahti, tykkäsin! Kiitoksia Kipa ja Sini! <3
Varjopuoli päivässä oli se, että soitin Kelaan, kun ei rahoja vieläkään kuulu, ja arvatkaas mitä sieltä sanottiin? "Juu ei sulle ole merkattu mitään lausuntoa tänne". Jassoo. Vein työkkäriin sen työelämävalmennustodistuksen ennen tammikuun puoltaväliä, eli minä olen kaiken voitavani tehnyt. Vika oli nyt sitten vissiin työkkärissä, joka ei olekaan toimittanut lausuntoa Kelaan, vaikka piti. Että kiitos työkkäri, olen kolme viikkoa odottanut rahoja, turhaan. Mulla on perjantaina illanistujaiset, ja sunnuntaina alkaa laskut erääntyä. Mulla on 27 euroa ja 16 senttiä tilillä, ja näillä mä vissiinkin kustannan kaiken. Lienee turhaa sanoa, että olin aika vitun kyrpä otsassa. Miten sanotaan asiallisesti, että voisivat ottaa päänsä pois perseestään, jos mielivät jatkaa työssään ilman pommiuhkauksia?
No joo joo, kyllä mä senkin ymmärrän, ettei mulla vielä hätää ole, kyllähän mä voin lainata vaikka rahaa, enkä mä yksin tässä kaupungissa ole... Mutta mä en halua lainata, mä haluaisin ne rahat. Oon niin kauan ollu poljettavana, että en ihan oikeasti jaksa sitä enää. Onhan toki hyvä, että mä herään tähän näin aikaisin, etten vasta kuusikymppisenä totea, että "perkeles, nyt riittää". Mulle ei vittuilla. (Otan ton tatuointina)
... Jjjjjjjotenka huomenna sitten kello kymmenen Työkkäriin, ja selitysvaatimusta kehiin. En lähde, ennenkuin olen kuullut jonkinlaisen anteeksipyynnön, ja se perkeleen lausunto on siellä perkeleen Kelassa. Sääli sinänsä, että mikäli sitä Kelan naista on uskominen, ja "uusien" hakemusten käsittely todella kestää neljä viikkoa, niin olen saanut odottaa sitten niiden rahojen saapuessa massia joulusta helmikuun loppuun... Bravo! "Uusien" sillä, että hakemuksen Kelaan mä olen tehnyt jo 7.1.
Yritän nyt kovasti keksiä vielä jotain positiivista tähän lopuksi.
Tein japanin läksyt, ja tuli ihan sellainen "Heta yläastelainen" -fiilis. Aika jees! Ja aloin kutomaan tuosta papukaijalangasta sukkaa. Kyllä se on aika kivan värinen! Nyt, kun mulla vielä on vähän energiaa, niin voisin käydä pesemässä naamani (ja testaamassa, pysyykö kestoväri kulmakarvoissa :D) ja sitten vähän suunnitella, että mitä tarjoilen perjantaina. Toivottavasti useimmat pääsisivät.
Yötä!
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Kai se elämä tästä lähtee
Muutamana viime päivänä on vähän helpottanut. Olen kyennyt sosialisoimaankin jopa.
Käytiin Joken ja Unin kanssa koirailemassa tuossa Terviksen kuntopoluilla, ja kai se Nanollekin teki ihan hyvää. Vaikka Unia ei paljon kiinnostanut leikkiäkään. :D
Sitten tuli käytyä ensin torstaina Iidan kanssa parilla tuossa Kulkijassa, ja perjantaina pidettiin Revelationsin avajaiset. Siellä oli vekkulia, tosin paljon ihmisiä, joita en ollenkaan tuntenut. Jatkot oli Birgerissä, jossa tuli sitten juotua oikein urakalla, kaikkien niiden skumppalasillisten päälle siis. Ilta meni muuten ihan kivasti, mutta mua jäi kaihertamaan pari asiaa, mitä mulle illan aikana sanottiin, ja musta tuntu parhaalta mennä porukoille nukkumaan, vaikka yöpaikkaa tarjottiinkin siitä keskustasta.
En halua erityisemmin puhua siitä, mistä otin itseeni, vaan siitä, että ylipäätään otin itseeni. Milloin opin kasvattamaan itselleni paksumman nahan? En voi aina loukkaantua, jos vähänkin tuntuu siltä, että "tuo saattoi olla loukkaus". Mutta jos edes jään miettimään, että miten tuo nyt pitäisi ottaa, niin vahinko on jo tapahtunut. Ja siitä on vaikea päästä irti. En osaa päätellä tästä muuta, kuin että mun itsetuntoni ei vissiin ole niin hyvä, kuin vakuutan sen olevan. Yritän vähän väliä katsoa peiliin, ja kertoa itselleni, kuinka hieno ihminen olen. Ja teenkin sen, mutta onko se sitten pelkkää onttoa vakuuttelua? Mun mielestäni se on useinkin aito tunne, katson peiliin, ja todellakin pidän näkemästäni. Kerron itselleni, etten haluaisi olla kukaan muu, ja se tuntuu hyvältä. Mutta sitten, kun pitäisi selvitä jostakin tilanteesta, niin muutun siksi ellottavaksi nössöksi, josta kukaan ei tykkää ja joka on ruma ja paha ihminen. Miten tästä pääsee?
Se jääköön nähtäväksi, mutta jos jollakulla on piristävä selviytymistarina, niin otetaan vastaan!
Lauantaina sitten parantelin hetkisen krapulaa porukoiden sohvalla, ja hieroskelin punaiseksi turvonneita silmiäni, kun olin aamukolmen aikaan itkenyt äitille pöydän ääressä. Hieno ihminen, äitini. Käytiin porukoille kaupassa, ja Sotkassa testaamassa sänkyjä. Sopiva löytyi, ja nyt on makkarissa KOVA sänky, anomnom.
Tänään tehtiin hullut, ja lähdettiin Nanon kanssa koirapuistoon. Se parka oli ihan paiseessa, kun se oli ensin räksyttänyt aidan takaa niille kahdelle koiralle, jotka sielä olivat, ja sitten mentiinkin sisään ja jätettiin oman onnensa nojaan. Ei ollut enää niin polleata tyttöä sen jälkeen. Alkuhan meni niin, että ne kaksi koiraa juoksi sen perässä ja se vinkui ja juoksi häntä koipien välissä karkuun, mutta pikkuhiljaa tuli rohkeutta lisää. Ihan ymmärrettävää toisaalta, että vinkui. Se toinen niistä koirista oli vielä vähän päällekäyvämpi, kuin Nano itse, ja se on jo aika paljon. Harmi, ettei kumpikaan meistä ollut tajunnut pukeutua mitenkään erityisen lämpimästi, ja sieltähän oli pakko sitten suunnilleen puolen tunnin jälkeen poistua. Nano oli kyllä ihan väsynyt kun päästiin kotiin. :)
Illalla käytiin vielä Tikalla ja Katjalla töllistelemässä niiden tuoretta perheenlisäystä. Nano on selvästi vaikuttanut negatiivisesti (äitini käyttäisi sanaa 'positiivinen') mun vauvakuumeeseen. Niiden muksu oli söötti ja kaikkea, mutta ei tullut itselle sellaista "hankitaan mekin!" -fiilistä. Enköhän mä ennen pitkää saa hoitoon jonkun muksun, kun "äiskän ja iskän on pakko päästä tuulettumaan". :D
Muistin taas Type O Negativen olemassaolon. Mulla ei enää ole niitä biisejä tallessa, mitkä joskus Jounilta sain, pitäisi varmaan ostaa parit levyt. Pitäisi ehkä myös mennä pesemään meikit, ja testaamaan uutta sänkyä. Nighty!
Käytiin Joken ja Unin kanssa koirailemassa tuossa Terviksen kuntopoluilla, ja kai se Nanollekin teki ihan hyvää. Vaikka Unia ei paljon kiinnostanut leikkiäkään. :D
Sitten tuli käytyä ensin torstaina Iidan kanssa parilla tuossa Kulkijassa, ja perjantaina pidettiin Revelationsin avajaiset. Siellä oli vekkulia, tosin paljon ihmisiä, joita en ollenkaan tuntenut. Jatkot oli Birgerissä, jossa tuli sitten juotua oikein urakalla, kaikkien niiden skumppalasillisten päälle siis. Ilta meni muuten ihan kivasti, mutta mua jäi kaihertamaan pari asiaa, mitä mulle illan aikana sanottiin, ja musta tuntu parhaalta mennä porukoille nukkumaan, vaikka yöpaikkaa tarjottiinkin siitä keskustasta.
En halua erityisemmin puhua siitä, mistä otin itseeni, vaan siitä, että ylipäätään otin itseeni. Milloin opin kasvattamaan itselleni paksumman nahan? En voi aina loukkaantua, jos vähänkin tuntuu siltä, että "tuo saattoi olla loukkaus". Mutta jos edes jään miettimään, että miten tuo nyt pitäisi ottaa, niin vahinko on jo tapahtunut. Ja siitä on vaikea päästä irti. En osaa päätellä tästä muuta, kuin että mun itsetuntoni ei vissiin ole niin hyvä, kuin vakuutan sen olevan. Yritän vähän väliä katsoa peiliin, ja kertoa itselleni, kuinka hieno ihminen olen. Ja teenkin sen, mutta onko se sitten pelkkää onttoa vakuuttelua? Mun mielestäni se on useinkin aito tunne, katson peiliin, ja todellakin pidän näkemästäni. Kerron itselleni, etten haluaisi olla kukaan muu, ja se tuntuu hyvältä. Mutta sitten, kun pitäisi selvitä jostakin tilanteesta, niin muutun siksi ellottavaksi nössöksi, josta kukaan ei tykkää ja joka on ruma ja paha ihminen. Miten tästä pääsee?
Se jääköön nähtäväksi, mutta jos jollakulla on piristävä selviytymistarina, niin otetaan vastaan!
Lauantaina sitten parantelin hetkisen krapulaa porukoiden sohvalla, ja hieroskelin punaiseksi turvonneita silmiäni, kun olin aamukolmen aikaan itkenyt äitille pöydän ääressä. Hieno ihminen, äitini. Käytiin porukoille kaupassa, ja Sotkassa testaamassa sänkyjä. Sopiva löytyi, ja nyt on makkarissa KOVA sänky, anomnom.
Tänään tehtiin hullut, ja lähdettiin Nanon kanssa koirapuistoon. Se parka oli ihan paiseessa, kun se oli ensin räksyttänyt aidan takaa niille kahdelle koiralle, jotka sielä olivat, ja sitten mentiinkin sisään ja jätettiin oman onnensa nojaan. Ei ollut enää niin polleata tyttöä sen jälkeen. Alkuhan meni niin, että ne kaksi koiraa juoksi sen perässä ja se vinkui ja juoksi häntä koipien välissä karkuun, mutta pikkuhiljaa tuli rohkeutta lisää. Ihan ymmärrettävää toisaalta, että vinkui. Se toinen niistä koirista oli vielä vähän päällekäyvämpi, kuin Nano itse, ja se on jo aika paljon. Harmi, ettei kumpikaan meistä ollut tajunnut pukeutua mitenkään erityisen lämpimästi, ja sieltähän oli pakko sitten suunnilleen puolen tunnin jälkeen poistua. Nano oli kyllä ihan väsynyt kun päästiin kotiin. :)
Illalla käytiin vielä Tikalla ja Katjalla töllistelemässä niiden tuoretta perheenlisäystä. Nano on selvästi vaikuttanut negatiivisesti (äitini käyttäisi sanaa 'positiivinen') mun vauvakuumeeseen. Niiden muksu oli söötti ja kaikkea, mutta ei tullut itselle sellaista "hankitaan mekin!" -fiilistä. Enköhän mä ennen pitkää saa hoitoon jonkun muksun, kun "äiskän ja iskän on pakko päästä tuulettumaan". :D
Muistin taas Type O Negativen olemassaolon. Mulla ei enää ole niitä biisejä tallessa, mitkä joskus Jounilta sain, pitäisi varmaan ostaa parit levyt. Pitäisi ehkä myös mennä pesemään meikit, ja testaamaan uutta sänkyä. Nighty!
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Olen jokseenkin pettynyt itseeni
Jokseenkin sen vuoksi, ettei mua voisi oikeastaan vittujakaan kiinnostaa. Mutta se pieni osa musta, joka pätkääkään välittää mun omasta hyvinvoinnista, on todella pettynyt. Olen - tai oikeastaan en ole tehnyt muuta kuin - vain syönyt aivan saatanasti suklaata ja hätätapauksessa kaikkea muutakin hyvää viimeisen kuukauden, en ole liikkunut mihinkään, ellei ole ollut ihan pakko. Mua ei kiinnosta, mä en jaksa. Juuri ja juuri vien koiraa ulos. Koska on pakko. Muutamia aikaansaamisen hetkiä lukuunottamatta olisin valmis lyömään lekkeriksi saman tien. Kello on melkein neljä aamulla, ja mua ei vaan kiinnosta vieläkään mennä nukkumaan. En ole varsinaisesti masentunut, siis en tunne itseäni masentuneeksi, mutta mulla alkaa olla pelottavan paljon masentuneen ihmisen oireita. Vetämättömyys, "mielenkiinnottomuus", eskapismi (todella suuressa määrin, pakko sanoa)...
Luulen, että se jaksamattomuus on suoraa seurausta siitä, ettei kiinnosta. Koska mä en välitä, onko kaapissa puhtaita vaatteita, niin en jaksa pestä pyykkiäkään. Turhanpäiväistä, sanon minä. Mä en välitä, olenko mä ihan paskainen ja tukka niin rasvassa että voisi puristaa Florat leivän päälle, niin enpä jaksa mennä suihkuun. Tässäkin kohtaa se pieni hyvinvoinnista kiinnostunut osanen protestoi aika raskaasti. Hetken aikaa jopa ajattelen, etten välitä, tekeekö koira asiansa lattialle. Mutta sitten sentään onneksi herään hetkeksi, ja tiedän, että teen karhunpalveluksen sekä itselleni että koiralle, jos en nyt nosta persettäni tästä penkistä. En voi epäonnistua niin pahasti, että tuhoan toisenkin elämää siinä missä annan omani valua täysin rappiolle.
Olen joskus oikeasti ankarasti katunut sitä, että otin pennun. Miksi tein sen? Ei musta ole tähän, en saa masentua rauhassa, ja vielä pahempaa on se, että todennäköisesti tuo koira kasvaa ihan kieroon, kun mä en vaan osaa. Pilaan sen elämän, kun en osaa kasvattaa sitä. Sillä olisi ollut niin paljon paremmat oltavat jossain muualla... Sitten taas toisaalta. On ehkä semisti myöhäistä oikeasti luopua siitä. Se saisi elinikäiset traumat, enkä mäkään oikeasti siitä eroon halua. Kärsin nyt vain omasta tyhmyydestäni, ja itsehillinnän puutteesta.
Nyt kun asiaan pääsin, niin itsehillintä - tai siis sen puute - on ehkä mun suurin ongelmani tässä elämässä. En malta koskaan odottaa mitään. Kaikki on saatava heti, tai sitten ne voi unohtaa. Ja kun ei tullut säästettyä teininä siihen ajokorttiin ja ajettua sitä heti täysi-ikäistyttyä, niin oikeastaan mua ei nyt sitten enää kiinnosta hommata sitä. Se helpottaisi asioita kyllä, mutta vaikka puhun sen hommaamisesta, niin en oikeasti koskaan suo ajatustakaan sille. Jotenkin aina vain lykkään sen ajatuksen sivuun, kun tuntuu niin vaikealta säästää niin isoja summia. Ei sillä että mulla olisi vielä ollut paljoakaan mahdollisuuksia, kun en juuri tienaakaan.
Kiinnostuksen puute on toinen. Voi olla, että olen lipsahtanut masennuksen puolelle sen verran pahasti, ettei tästä ihan äkkiä aleta asioista suuresti kiinnostumaankaan. Hells, me ollaan harrastettu seksiä kerran tänä vuonna, eikä sitäkään mun aloitteestani. Anteeksi vaan kaikille, jotka eivät halunneet tietää. Mutta kai sekin jotain kertoo siitä, kuinka paljon mua kiinnostaa. Tiskit on lojunu altaassa kohta taas viikon. Kiepsautin unirytmini jo kertaalleen ympäri, ja nyt se on taas vituillaan.
Äiti oli joskus aikaa sitten sitä mieltä, että mun pitäisi mennä käymään lääkärillä. Se tuntuu niin turhalta, ei mua kiinnosta. En tunne olevani lääkityksen tarpeessa, tahdon vain, että minut jätettäisiin rauhaan mielikuvitusmaailmaani. Tuntuu todella pahalta aina, kun on pakko herätä eskapismitranssista ja kohdattava todellisuus viemällä koira ulos. Pelkään jo ennalta, että vastaan tulee joku mummeli pikkukoiransa kanssa, ja että sen kanssa on pakko kommunikoida. Joskus en halua olla tekemisissä yhdenkään elävän olennon kanssa. Paitsi jos ne ovat vihreitä, lihaksikkaita ja niillä on torahampaat.
Mikähän päivä tänään on? Pitääkö mun mennä lääkäriin? Pelkään, että käynti osoittautuu turhaksi. Jos en itse koe itselläni olevan mitään ongelmaa, miksi lääkäri olisi sitä mieltä? En halua syödä lääkkeitä.
Tahdon seikkailuun. Tahdon lähteä hatutta päin keväisenä aamuna, kuten Bilbo.
Luulen, että se jaksamattomuus on suoraa seurausta siitä, ettei kiinnosta. Koska mä en välitä, onko kaapissa puhtaita vaatteita, niin en jaksa pestä pyykkiäkään. Turhanpäiväistä, sanon minä. Mä en välitä, olenko mä ihan paskainen ja tukka niin rasvassa että voisi puristaa Florat leivän päälle, niin enpä jaksa mennä suihkuun. Tässäkin kohtaa se pieni hyvinvoinnista kiinnostunut osanen protestoi aika raskaasti. Hetken aikaa jopa ajattelen, etten välitä, tekeekö koira asiansa lattialle. Mutta sitten sentään onneksi herään hetkeksi, ja tiedän, että teen karhunpalveluksen sekä itselleni että koiralle, jos en nyt nosta persettäni tästä penkistä. En voi epäonnistua niin pahasti, että tuhoan toisenkin elämää siinä missä annan omani valua täysin rappiolle.
Olen joskus oikeasti ankarasti katunut sitä, että otin pennun. Miksi tein sen? Ei musta ole tähän, en saa masentua rauhassa, ja vielä pahempaa on se, että todennäköisesti tuo koira kasvaa ihan kieroon, kun mä en vaan osaa. Pilaan sen elämän, kun en osaa kasvattaa sitä. Sillä olisi ollut niin paljon paremmat oltavat jossain muualla... Sitten taas toisaalta. On ehkä semisti myöhäistä oikeasti luopua siitä. Se saisi elinikäiset traumat, enkä mäkään oikeasti siitä eroon halua. Kärsin nyt vain omasta tyhmyydestäni, ja itsehillinnän puutteesta.
Nyt kun asiaan pääsin, niin itsehillintä - tai siis sen puute - on ehkä mun suurin ongelmani tässä elämässä. En malta koskaan odottaa mitään. Kaikki on saatava heti, tai sitten ne voi unohtaa. Ja kun ei tullut säästettyä teininä siihen ajokorttiin ja ajettua sitä heti täysi-ikäistyttyä, niin oikeastaan mua ei nyt sitten enää kiinnosta hommata sitä. Se helpottaisi asioita kyllä, mutta vaikka puhun sen hommaamisesta, niin en oikeasti koskaan suo ajatustakaan sille. Jotenkin aina vain lykkään sen ajatuksen sivuun, kun tuntuu niin vaikealta säästää niin isoja summia. Ei sillä että mulla olisi vielä ollut paljoakaan mahdollisuuksia, kun en juuri tienaakaan.
Kiinnostuksen puute on toinen. Voi olla, että olen lipsahtanut masennuksen puolelle sen verran pahasti, ettei tästä ihan äkkiä aleta asioista suuresti kiinnostumaankaan. Hells, me ollaan harrastettu seksiä kerran tänä vuonna, eikä sitäkään mun aloitteestani. Anteeksi vaan kaikille, jotka eivät halunneet tietää. Mutta kai sekin jotain kertoo siitä, kuinka paljon mua kiinnostaa. Tiskit on lojunu altaassa kohta taas viikon. Kiepsautin unirytmini jo kertaalleen ympäri, ja nyt se on taas vituillaan.
Äiti oli joskus aikaa sitten sitä mieltä, että mun pitäisi mennä käymään lääkärillä. Se tuntuu niin turhalta, ei mua kiinnosta. En tunne olevani lääkityksen tarpeessa, tahdon vain, että minut jätettäisiin rauhaan mielikuvitusmaailmaani. Tuntuu todella pahalta aina, kun on pakko herätä eskapismitranssista ja kohdattava todellisuus viemällä koira ulos. Pelkään jo ennalta, että vastaan tulee joku mummeli pikkukoiransa kanssa, ja että sen kanssa on pakko kommunikoida. Joskus en halua olla tekemisissä yhdenkään elävän olennon kanssa. Paitsi jos ne ovat vihreitä, lihaksikkaita ja niillä on torahampaat.
Mikähän päivä tänään on? Pitääkö mun mennä lääkäriin? Pelkään, että käynti osoittautuu turhaksi. Jos en itse koe itselläni olevan mitään ongelmaa, miksi lääkäri olisi sitä mieltä? En halua syödä lääkkeitä.
Tahdon seikkailuun. Tahdon lähteä hatutta päin keväisenä aamuna, kuten Bilbo.
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Pikainen päivitys
Kyllä, olen elossa!
Sain unirytmini käänettyä lähes ihmisstandardeihin sopivaksi. Ja huomennakin on pakko herätä aikaisin, jotta saan soitettua Nanolle tehosterokoteajan. Sillä saattaa myös olla pissatulehdus, sehän tästä vielä puuttuikin.
Olen tosiaan miettinyt sitä käsityöopettajan ammattia, ja toissapäivänä tarttui työkkäristä mukaan hakuopas poliisin perustutkintoon. Niin, miksikäs ei. Veikkaan tosin, että ne vähän ihmiset, joita tunnen tästä kaupungista, kaikkoavat sen siliän tien, jos ikinä valmistun poliisiksi. Tunnen - tai oikeastaan en tunne, vain tiedän - lähinnä kaikennäköisiä laitapuolen kulkijoita. :D
Mutta toistaiseksi annan asian hautua. Todennäköisesti pitkään, olisi ihan hyvä oppia hauduttelemaan edes jotakin pitkään ennen kuin suunapäänä ryntää nolaamaan itsensä.
Olen ollut tämän alkuviikon jotenkin ihan superaktiivinen. Maanantaina kävin vain työkkärissä ja kirjakaupassa, mutta jo eilen tuli liikuttua vähän enemmänkin. Hoidin työttömyysasiat kuntoon, kävin koululla moikkaamassa kavereita ja menin Iidan kyydillä Turenkiin moikkaamaan Idaa. Tänään en käynyt missään muualla kuin Nanon kanssa lenkillä ja pellolla. Mutta kun se pellolla olo meni siihen, että Nano päätti syödä jonkun toisen koiran paskaa, eikä se neljästä kerrasta uskonut vaan dyykkasi aina takaisin sinne kinokseen, niin mulla paloi käämi ja mä raahasin sen kotiin.
Sitten, hyvät naiset ja herrat, minä Zumbasin!
Se oli ihan hullua. Sitten suihku, pyykit, tiskit ja kaalikeitto, ite. <3 Järjestelin myös lankojani tuosta sohvalta, ja niitä onkin kertynyt. Luulen, että teen suurimmasta osasta sukkia, ehkä myös lapasia. Ja jonain Herran päivänä ehkä jopa sen yhden pipon, minkä olen vielä vannonut tekeväni. Muuten pipot on niin vaikeita, etten oikeasti halua aloittaa vain epäonnistuakseni. (Ai sukat on helppoja mutta pipot ei? Jep, näin on, allekirjoitan) Novitan punamustia Varpu -keriä olen hamstrannut kolme kappaletta, ne ovat siis niitä jumalattoman isoja mitä löytyi Hämeenlinnan Citymarketista, ja toivon, että niistä riittää villapaitaan. Sitten kun uskallan aloittaa, that is.
Ai niin... Omar on nyt sitten, kaikesta päätellen, kuollut. Ei se liikkunut enää ollenkaan, vaikka Riku ruiskutti pullosta vettä suoraan sen päälle, ja aina ennen se on mennyt siitä ihan sekaisin...
Notta RIP Omar, kaveri ei edes ehtinyt kasvaa isoksi. :/
Eipä toisaalta ihme, se ei ole viimeiseen puoleen vuoteen meidän nähtemme syönyt muuta kuin yhden kärpäsen. Noilla tarantellauroksilla on vissiin tapana näännyttää itsensä nälkään.
Sain unirytmini käänettyä lähes ihmisstandardeihin sopivaksi. Ja huomennakin on pakko herätä aikaisin, jotta saan soitettua Nanolle tehosterokoteajan. Sillä saattaa myös olla pissatulehdus, sehän tästä vielä puuttuikin.
Olen tosiaan miettinyt sitä käsityöopettajan ammattia, ja toissapäivänä tarttui työkkäristä mukaan hakuopas poliisin perustutkintoon. Niin, miksikäs ei. Veikkaan tosin, että ne vähän ihmiset, joita tunnen tästä kaupungista, kaikkoavat sen siliän tien, jos ikinä valmistun poliisiksi. Tunnen - tai oikeastaan en tunne, vain tiedän - lähinnä kaikennäköisiä laitapuolen kulkijoita. :D
Mutta toistaiseksi annan asian hautua. Todennäköisesti pitkään, olisi ihan hyvä oppia hauduttelemaan edes jotakin pitkään ennen kuin suunapäänä ryntää nolaamaan itsensä.
Olen ollut tämän alkuviikon jotenkin ihan superaktiivinen. Maanantaina kävin vain työkkärissä ja kirjakaupassa, mutta jo eilen tuli liikuttua vähän enemmänkin. Hoidin työttömyysasiat kuntoon, kävin koululla moikkaamassa kavereita ja menin Iidan kyydillä Turenkiin moikkaamaan Idaa. Tänään en käynyt missään muualla kuin Nanon kanssa lenkillä ja pellolla. Mutta kun se pellolla olo meni siihen, että Nano päätti syödä jonkun toisen koiran paskaa, eikä se neljästä kerrasta uskonut vaan dyykkasi aina takaisin sinne kinokseen, niin mulla paloi käämi ja mä raahasin sen kotiin.
Sitten, hyvät naiset ja herrat, minä Zumbasin!
Se oli ihan hullua. Sitten suihku, pyykit, tiskit ja kaalikeitto, ite. <3 Järjestelin myös lankojani tuosta sohvalta, ja niitä onkin kertynyt. Luulen, että teen suurimmasta osasta sukkia, ehkä myös lapasia. Ja jonain Herran päivänä ehkä jopa sen yhden pipon, minkä olen vielä vannonut tekeväni. Muuten pipot on niin vaikeita, etten oikeasti halua aloittaa vain epäonnistuakseni. (Ai sukat on helppoja mutta pipot ei? Jep, näin on, allekirjoitan) Novitan punamustia Varpu -keriä olen hamstrannut kolme kappaletta, ne ovat siis niitä jumalattoman isoja mitä löytyi Hämeenlinnan Citymarketista, ja toivon, että niistä riittää villapaitaan. Sitten kun uskallan aloittaa, that is.
Ai niin... Omar on nyt sitten, kaikesta päätellen, kuollut. Ei se liikkunut enää ollenkaan, vaikka Riku ruiskutti pullosta vettä suoraan sen päälle, ja aina ennen se on mennyt siitä ihan sekaisin...
Notta RIP Omar, kaveri ei edes ehtinyt kasvaa isoksi. :/
Eipä toisaalta ihme, se ei ole viimeiseen puoleen vuoteen meidän nähtemme syönyt muuta kuin yhden kärpäsen. Noilla tarantellauroksilla on vissiin tapana näännyttää itsensä nälkään.
lauantai 8. tammikuuta 2011
Valvon
Nyt suunnilleen 24 h ollut hereillä. En ole pitkään aikaan valvonut näin pitkään, mutta unirytmi on pakko saada edes jotenkin kohdilleen. Olo on todella sekava. Kelailin, että yritän huijata kroppaa ja syön aamupalan ihan niinkuin joka aamu, mutta ei mennyt helppoon. Eiliset meikit on naamalla edelleen. Riku sanoi, että pitää käydä Prismassa. Pakko pestä naama ja meikata uudelleen. Jos saisin pidettyä itseni hereillä edes kolmeen asti... Sen jälkeen voisi jo hyvillä mielin mennä nukkumaan. Nukun aina ihan hirveän pitkään, jos olen valvonut yön yli. Kolmen jälkeen kun menee tutimaan, niin hyvällä tsägällä herää vasta aamukuudelta på söndag. Tähän tähtään.
WoWissa seikkailen levelillä 66. Kai mä joskus sen lokinkin saan isoksi. Sääli, ettei kavereita pelaa samalla servulla.
Jahas, käsky kävi. Pitää kuulemma valmistautua Prismaan. Prisma = maailmanloppu, apparently.
WoWissa seikkailen levelillä 66. Kai mä joskus sen lokinkin saan isoksi. Sääli, ettei kavereita pelaa samalla servulla.
Jahas, käsky kävi. Pitää kuulemma valmistautua Prismaan. Prisma = maailmanloppu, apparently.
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Ajattelin sillain semisti ex tempore poistua Hyvinkäälle tästä.
Eilisen saldo: puoli villasukkaa, sängyssä muumilakanat ja laminaatti 1 - mattoveitsi 0.
Toivottavasti Nano ei mene yhtä sekaisin kun olen yötä poissa, kuin viime kerralla. Astetta vähemmän ripulia olis ihan kova!
Vittuku pitää taas soittaa Kelaan. Hanukasta.
Eilisen saldo: puoli villasukkaa, sängyssä muumilakanat ja laminaatti 1 - mattoveitsi 0.
Toivottavasti Nano ei mene yhtä sekaisin kun olen yötä poissa, kuin viime kerralla. Astetta vähemmän ripulia olis ihan kova!
Vittuku pitää taas soittaa Kelaan. Hanukasta.
tiistai 4. tammikuuta 2011
Omg! J!nxin paketti saapui - taas!
En voi uskoa, miten nopeita ne voivat olla. Vastahan tilasin vajaa viikko sitten. :o
Tällä kertaa tällaiset:
Ja kyllä, pystyn hehkuttamaan onnellisena jostain tällaisesta. :D
Olen lukenut aivan uskomattomia fanficcejä. Niille jotka WoWista ja ficeistä ovat kiinnostuneita, niin voin suositella erittäin lämpimästi ainakin PheonReniä ja bush viperiä. Mahtavia tarinoita! Ei puutu romantiikkaa eikä äksöniä. Enimmäkseen äsken maininnujen tarinat sijoittuvat sinne horden puolelle. (Oikeasti, lukekaa, takaan ettette pety!)
Olen ollut todella passiivinen viime aikoina. Vaihteeksi. Tuntuu, etten vain jaksa. Koko ajan pitäisi nukkua, tai ainakin maata. Tiskaaminen ja pyykinpesu tuntuvat ylivoimaisilta vastustajilta. Pyykinpesusta olisi helppo aloittaa, se on aina kivoin kotitöistä. Vaatii uskomattoman määrän henkistä valmistautumista, mutta aion pistää tänään koneen pyörimään. Joko vaatteet tai lakanat, en ole vielä päättänyt. Tiskit... No, niistä voidaan neuvotella. Menen tänään poikkeamaan Hallituskadulla ja auttamaan vähän Auroraa ja Saaraa remontissa, joten tuskin ehdin tiskejä.
Tuntuu, että saan paljon paremmin aikaiseksi, kun olen yksin täällä. En osaa selittää, mikä Rikun läsnäolossa häiritsee. Siivoan ja pidän huolta asunnosta muutenkin paremmin kun kukaan ei ole näkemässä. Sama juttu oli, kun asuin kotona. Tiskasin mieluiten silloin, kun olin joko yksin, tai korkeintaan muksujen kanssa kotona.
Aloin tekemään ensimmäisiä villasukkia itselle. Olin niitä varten ostanut Novitan Tico tico -lankaa, ruskeaa. Nyt vasta kun vartta aloin tekemään, niin huomasin, että siellä seassa on vihreääkin. Ei siis sillä, vihreässä ei ole mitään vikaa, mutta olin niin asennoitunut siihen, että "jee jee, ruskeat sukat!" että jotenkin petyin kamalasti kun ne eivät olekaan kokonaan ruskeat... :D Kyllä maailma on paha, paha paikka. Varsinkin kun pitää itseä syyttää kaikesta.
Aloin myös neulomaan ihan randomeja putkiloita jämälangoista. Ehkä niistä tulee hyvät käsineet/rannekkeet, tai jotakin. Oli vaan pakko saada hetkeksi aikaa ne maailman ohuimmat sukkapuikot pois käsistä, joten tein välissä aina jotakin paksumpaa. :D
Tällä kertaa tällaiset:
Ja kyllä, pystyn hehkuttamaan onnellisena jostain tällaisesta. :D
Olen lukenut aivan uskomattomia fanficcejä. Niille jotka WoWista ja ficeistä ovat kiinnostuneita, niin voin suositella erittäin lämpimästi ainakin PheonReniä ja bush viperiä. Mahtavia tarinoita! Ei puutu romantiikkaa eikä äksöniä. Enimmäkseen äsken maininnujen tarinat sijoittuvat sinne horden puolelle. (Oikeasti, lukekaa, takaan ettette pety!)
Olen ollut todella passiivinen viime aikoina. Vaihteeksi. Tuntuu, etten vain jaksa. Koko ajan pitäisi nukkua, tai ainakin maata. Tiskaaminen ja pyykinpesu tuntuvat ylivoimaisilta vastustajilta. Pyykinpesusta olisi helppo aloittaa, se on aina kivoin kotitöistä. Vaatii uskomattoman määrän henkistä valmistautumista, mutta aion pistää tänään koneen pyörimään. Joko vaatteet tai lakanat, en ole vielä päättänyt. Tiskit... No, niistä voidaan neuvotella. Menen tänään poikkeamaan Hallituskadulla ja auttamaan vähän Auroraa ja Saaraa remontissa, joten tuskin ehdin tiskejä.
Tuntuu, että saan paljon paremmin aikaiseksi, kun olen yksin täällä. En osaa selittää, mikä Rikun läsnäolossa häiritsee. Siivoan ja pidän huolta asunnosta muutenkin paremmin kun kukaan ei ole näkemässä. Sama juttu oli, kun asuin kotona. Tiskasin mieluiten silloin, kun olin joko yksin, tai korkeintaan muksujen kanssa kotona.
Aloin tekemään ensimmäisiä villasukkia itselle. Olin niitä varten ostanut Novitan Tico tico -lankaa, ruskeaa. Nyt vasta kun vartta aloin tekemään, niin huomasin, että siellä seassa on vihreääkin. Ei siis sillä, vihreässä ei ole mitään vikaa, mutta olin niin asennoitunut siihen, että "jee jee, ruskeat sukat!" että jotenkin petyin kamalasti kun ne eivät olekaan kokonaan ruskeat... :D Kyllä maailma on paha, paha paikka. Varsinkin kun pitää itseä syyttää kaikesta.
Aloin myös neulomaan ihan randomeja putkiloita jämälangoista. Ehkä niistä tulee hyvät käsineet/rannekkeet, tai jotakin. Oli vaan pakko saada hetkeksi aikaa ne maailman ohuimmat sukkapuikot pois käsistä, joten tein välissä aina jotakin paksumpaa. :D
lauantai 1. tammikuuta 2011
Uutta vuotta!
Ajattelin, että tästä uudesta vuodesta tulee maailman tylsin ikinä ja me istutaan vain kotona tekemättä mitään, kun tuo Nanokin on. Mutta sitten kävikin niin, että Nano ei pelännyt raketteja ollenkaan. Iltalenkillä pelloilla se katseli hetkisen ja jatkoi vaan matkaa. Tästä rohkaistuneena lähdettiin mutsin matkassa Anttoselle ja otettiin koirakin mukaan. Siellä käväistiin Virvelinrannassa katsomassa ja räjäyttelemässä raketteja, ja Nano katseli niitä paukkuja ja yritti haukata niitä sieltä taivaalta... :DDD Olihan se aika sanoinkuvaamattoman hupaisa näky.
Mulla oli mukava ilta, Rikusta en tiedä. :D Kolmen maissa alettiin tekemään lähtöä, ja neljän aikoihin oltiin kotona nukkumassa. Paljoa en juonut, syödä muistin. Aamulla oli vähän höntti olo niinkuin aina kun on edes vähän juonut ja valvonut (vaikka unirytmi oli kyllä valmiiksi aivan vituillaan) mutta suihku ja aamupala jeesas.
Pitäisiköhän sitä tehdä joku uuden vuoden lupaus. Olen miettinyt sellaisia, kuin "pudotan painoa 75 kiloon" tai "lopetan karkinsyönnin niin ja niin pitkäksi aikaa" tai "en juo tänä vuonna alkoholia". Terveysjuttuja!
Helpointa olisi mulle oikeasti olla juomatta. Seuraavaksi helpointa ehkä jopa pudottaa painoa. :D Karkinsyönti on jotenkin enemmän... Tapa. Sitä vaan on pakko syödä. Se karkinhimo mikä iskee vähintään kerran viikossa on jotain ihan järkyttävää. Olen huomannut itsekin, että vaikka vähän aikaa odottelisin, että se menee ohi, niin loppujen lopuksi ostan kuitenkin. Ihan vain, koska olen päättänyt tänään syödä karkkia. Eli tapa siitä enemmän on tullut.
Taidan miettiä pari viikkoa noita uudenvuodenlupausjuttuja. Riku on mulkku.
Mulla oli mukava ilta, Rikusta en tiedä. :D Kolmen maissa alettiin tekemään lähtöä, ja neljän aikoihin oltiin kotona nukkumassa. Paljoa en juonut, syödä muistin. Aamulla oli vähän höntti olo niinkuin aina kun on edes vähän juonut ja valvonut (vaikka unirytmi oli kyllä valmiiksi aivan vituillaan) mutta suihku ja aamupala jeesas.
Pitäisiköhän sitä tehdä joku uuden vuoden lupaus. Olen miettinyt sellaisia, kuin "pudotan painoa 75 kiloon" tai "lopetan karkinsyönnin niin ja niin pitkäksi aikaa" tai "en juo tänä vuonna alkoholia". Terveysjuttuja!
Helpointa olisi mulle oikeasti olla juomatta. Seuraavaksi helpointa ehkä jopa pudottaa painoa. :D Karkinsyönti on jotenkin enemmän... Tapa. Sitä vaan on pakko syödä. Se karkinhimo mikä iskee vähintään kerran viikossa on jotain ihan järkyttävää. Olen huomannut itsekin, että vaikka vähän aikaa odottelisin, että se menee ohi, niin loppujen lopuksi ostan kuitenkin. Ihan vain, koska olen päättänyt tänään syödä karkkia. Eli tapa siitä enemmän on tullut.
Taidan miettiä pari viikkoa noita uudenvuodenlupausjuttuja. Riku on mulkku.
perjantai 31. joulukuuta 2010
torstai 30. joulukuuta 2010
Fanityttöys #1
Wii! J!nxin paketti oli tullut postissa!
Tällaista tällä kertaa! :
Ahhahhaahhaaa... Rakastan tota jälkimmäistä!
Pakko leuhkia, omistan myös nämä:
Paha WoWinörtti en ole, mutta juuri tällaisesta diggaan! Tällaiset "fanituotteet" ei oo paha tapa tunnustaa. :D
Tällaista tällä kertaa! :
Ahhahhaahhaaa... Rakastan tota jälkimmäistä!
Pakko leuhkia, omistan myös nämä:
Paha WoWinörtti en ole, mutta juuri tällaisesta diggaan! Tällaiset "fanituotteet" ei oo paha tapa tunnustaa. :D
keskiviikko 29. joulukuuta 2010
tiistai 28. joulukuuta 2010
Kansalaiset, meedbörjare:
Mä diggaan mun kumisesta perunanenästä. Ja sille kukaan teistä ei mitään mahda. Ikinä en mene leikkaukseen!
Kai se on pakko ottaa kantaa...
... tähän koiranpennuntappojupakkaan nimittäin.
Muunmuassa IS uutisoi tästä tapauksesta, joka Äänekoskella sattui Joulupäivän ja Tapaninpäivän välissä. Lyhyesti: 7 kuukautta vanha Reko-koira koki melkomoisen julman kohtalon, kun sitä ensin heiteltiin ympäri asuntoa, hakattiin nyrkein ja paistinpannuin päähän, ja lopuksi kuristettiin talutusremmillä kuoliaaksi. Tekijät on kuvin ja nimin varusteltuna ystävällisesti julkistettu naamakirjassa, kaksi "miestä" ja yksi nainen. Nainen oletettavasti oli koiran omistaja ja vuotta nuorempi kuin minä.
Tapaus sai ilmeisesti alkunsa kaukosäätimestä. Reko oli kutiavia hampaitaan helpottanut kaukosäätimellä, josta omistaja ja tämän poikaystävä eivät vissiinkän pitäneet. Tämähän on siis kovin oivallinen syy kiduttaa koiranpentua ja kuristaa se.
Tämä kaikki siis nettilehtien ja keskusteluiden pohjalta.
En aio kääntää takkia, ja toivon ettei kukaan nyt ymmärrä minua väärin, mutta ihmiset ovat kyllä ylireagoineet aika pahasti. Tietenkään ei koskaan ole oikein tehdä mitään tuollaista koiralle, josta ei oikeasti ole aikuiselle - tässä tapauksessa fyysisesti aikuiselle... - ihmiselle mitään vastusta. En myöskään aio sen kummemmin puolustella tekijöitä. Vain sen voin sanoa, että tiedän kyllä, millaista koiranpennun kanssa eläminen on. Siinä palaa käämit äkkiä, joten on helppo arvata, miksi tähän tilanteeseen todennäköisesti päädyttiin. Sitä en ymmärrä, että miten koiranpennun kurittamiseen tarvittiin kolme ihmistä, ja miten tilanne pääsi riistäytymään noin pahasti käsistä.
Omalla tavallaan oikeasti käy sääliksi noita ihmisiä. On tasan varmaa, etteivät he voi pitkään aikaan käydä edes kaupassa ilman, että joku vähintään sylkee päälle. Olen ehkä liian empaattinen ihminen, mutta enemmän minua järkyttivät ihmisten pahantahtoiset "toivottavasti sekin huora kuolisi pois" -tyyppiset kommentit naamakirjassa. Väkivalta aiheuttaa lisää väkivaltaa. Noiden kommenttien viljelijät eivät ehkä ole niin hyviä ja oikeudenmukaisia Kapteeni Amerikkoja, kuin voisi kuvitella, jos he eivät kykene noinkaan vähään empatiaan. Ei, en toivo, että tekijät joutuisivat sähkötuoliin, enkä että he kokisivat täsmälleen saman kohtalon, jonka koiralle aiheuttivat. Vankilatuomio on kyllä paikallaan, mutta väärinhän se olisi, jos he pääsisivät tilanteesta jollain niin helpolla kuin kuolemalla, right?
Suomi on oikeusvaltio (joskin jossain suhteissa melko kehno sellainen) ja oletan, että raastuvassa tavataan. Linnassa on aikaa miettiä tekosiaan, ja ehkä, hyvässä lykyssä, jopa oppia niistä jotakin. Se on sääli, että kaikki kolme käytännössä tuhosivat elämänsä noin nuorina. Mutta minkäs teet. Johan kaikki olivat ymmärtääkseni täysi-ikäisiä. Tervetuloa maailmaan, täällä pärjätä saa omillaan, lauloi joku suomalainen punapää aikoinaan. Vastuu on otettava, ikävämpi juttu.
Katson omaa pentuani ihan uusin silmin taas tämän jälkeen. En sano, että olisin maailman positiivisin kasvattaja tai kouluttaja. Minullakin on lyhyt pinna, ja olen kyllä kurittanut Nanoa jos on tarve vaatinut. Niskani päälle yrittäminen muulloin kuin leikkiessä ja sormieni käyttäminen vetoleluna ovat sellaisia juttuja, joita en hyväksy, ja joista seuraa selätys. Käytän siis voimakeinoja, ja nyt kansalaiset tarkkana! EI väkivaltaa, vaan voimakeinoja. Siinä on vissi ero. Tuosta koirasta tulee iso ja voimakas, mutta minun on aina oltava isompi ja voimakkaampi, näytettävä kaapin paikka ja pidettävä koirani alapuolellani. Toisaalta tarjoan koiralle myös ruuan ja katon pään päälle, olen aina sen suojana ja turvana ja huolehdin sen terveydestä. Sitä on hyvä johtajuus. Ja vaikka saatan heittää Nanon selälleen sen oman perseilyn seurauksena, niin ei kyllä tulisi mieleenkään käyttää nyrkkiä. Olen joskun läpsäyttänyt sitä kuonolle, jos se on esimerkiksi repinyt vaatteitani kiellosta huolimatta, mutta nyrkissä menee raja.
Olen osittain silloin tällöin katunut koiran ottoa, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Nano on ehtinyt kiintyä meihin ja me siihen niin paljon, ettei luopuminen tule enää kyseeseenkään. Ja vaikka en olisikaan ehtinyt kiintyä siihen niin paljon kuin se minuun, niin en silti voisi enää luopua siitä. Se olisi väärin koiraa kohtaan, ja hyvin todennäköisesti pahasta sen mielenterveydelliselle kehitykselle. Minä otin koiran, joten kannan siitä vastuun (avomiehen suosiollisella avustuksella, luonnollisesti). Jos se perseilee, pistän sen kuriin. Jos se tulee kipeäksi, vien sen eläinlääkäriin ja hoidan sen terveeksi. Jos se syö kaukosäätimen, se syö kaukosäätimen. Mitäs jätin jonkin niin oleellisen sen ulottuville. Koiranomistajan pitäisi tietää paremmin.
Terveisiä Äänekoskelle: Voin vain kuvitella, kuinka pahalta teistä tuntuu. Sitä en tiedä, kuinka paljon kadutte koiran kohtaloa, mutta tiedän, että kadutte. Edes sen takia, että se sai teidät tilanteeseen, jossa nyt olette. Voimia teille, sillä yhteiskunnan halveksunnan koheena oleminen ja sen ulkopuolelle sulkeminen on varmasti hyvin raskasta. Muistakaa kuitenkin: Kaadoitte itse paskat omaan niskaanne, nyt kärsitte seuraukset ja kannatte vastuunne. Tervetuloa maailmaan.
Muunmuassa IS uutisoi tästä tapauksesta, joka Äänekoskella sattui Joulupäivän ja Tapaninpäivän välissä. Lyhyesti: 7 kuukautta vanha Reko-koira koki melkomoisen julman kohtalon, kun sitä ensin heiteltiin ympäri asuntoa, hakattiin nyrkein ja paistinpannuin päähän, ja lopuksi kuristettiin talutusremmillä kuoliaaksi. Tekijät on kuvin ja nimin varusteltuna ystävällisesti julkistettu naamakirjassa, kaksi "miestä" ja yksi nainen. Nainen oletettavasti oli koiran omistaja ja vuotta nuorempi kuin minä.
Tapaus sai ilmeisesti alkunsa kaukosäätimestä. Reko oli kutiavia hampaitaan helpottanut kaukosäätimellä, josta omistaja ja tämän poikaystävä eivät vissiinkän pitäneet. Tämähän on siis kovin oivallinen syy kiduttaa koiranpentua ja kuristaa se.
Tämä kaikki siis nettilehtien ja keskusteluiden pohjalta.
En aio kääntää takkia, ja toivon ettei kukaan nyt ymmärrä minua väärin, mutta ihmiset ovat kyllä ylireagoineet aika pahasti. Tietenkään ei koskaan ole oikein tehdä mitään tuollaista koiralle, josta ei oikeasti ole aikuiselle - tässä tapauksessa fyysisesti aikuiselle... - ihmiselle mitään vastusta. En myöskään aio sen kummemmin puolustella tekijöitä. Vain sen voin sanoa, että tiedän kyllä, millaista koiranpennun kanssa eläminen on. Siinä palaa käämit äkkiä, joten on helppo arvata, miksi tähän tilanteeseen todennäköisesti päädyttiin. Sitä en ymmärrä, että miten koiranpennun kurittamiseen tarvittiin kolme ihmistä, ja miten tilanne pääsi riistäytymään noin pahasti käsistä.
Omalla tavallaan oikeasti käy sääliksi noita ihmisiä. On tasan varmaa, etteivät he voi pitkään aikaan käydä edes kaupassa ilman, että joku vähintään sylkee päälle. Olen ehkä liian empaattinen ihminen, mutta enemmän minua järkyttivät ihmisten pahantahtoiset "toivottavasti sekin huora kuolisi pois" -tyyppiset kommentit naamakirjassa. Väkivalta aiheuttaa lisää väkivaltaa. Noiden kommenttien viljelijät eivät ehkä ole niin hyviä ja oikeudenmukaisia Kapteeni Amerikkoja, kuin voisi kuvitella, jos he eivät kykene noinkaan vähään empatiaan. Ei, en toivo, että tekijät joutuisivat sähkötuoliin, enkä että he kokisivat täsmälleen saman kohtalon, jonka koiralle aiheuttivat. Vankilatuomio on kyllä paikallaan, mutta väärinhän se olisi, jos he pääsisivät tilanteesta jollain niin helpolla kuin kuolemalla, right?
Suomi on oikeusvaltio (joskin jossain suhteissa melko kehno sellainen) ja oletan, että raastuvassa tavataan. Linnassa on aikaa miettiä tekosiaan, ja ehkä, hyvässä lykyssä, jopa oppia niistä jotakin. Se on sääli, että kaikki kolme käytännössä tuhosivat elämänsä noin nuorina. Mutta minkäs teet. Johan kaikki olivat ymmärtääkseni täysi-ikäisiä. Tervetuloa maailmaan, täällä pärjätä saa omillaan, lauloi joku suomalainen punapää aikoinaan. Vastuu on otettava, ikävämpi juttu.
Katson omaa pentuani ihan uusin silmin taas tämän jälkeen. En sano, että olisin maailman positiivisin kasvattaja tai kouluttaja. Minullakin on lyhyt pinna, ja olen kyllä kurittanut Nanoa jos on tarve vaatinut. Niskani päälle yrittäminen muulloin kuin leikkiessä ja sormieni käyttäminen vetoleluna ovat sellaisia juttuja, joita en hyväksy, ja joista seuraa selätys. Käytän siis voimakeinoja, ja nyt kansalaiset tarkkana! EI väkivaltaa, vaan voimakeinoja. Siinä on vissi ero. Tuosta koirasta tulee iso ja voimakas, mutta minun on aina oltava isompi ja voimakkaampi, näytettävä kaapin paikka ja pidettävä koirani alapuolellani. Toisaalta tarjoan koiralle myös ruuan ja katon pään päälle, olen aina sen suojana ja turvana ja huolehdin sen terveydestä. Sitä on hyvä johtajuus. Ja vaikka saatan heittää Nanon selälleen sen oman perseilyn seurauksena, niin ei kyllä tulisi mieleenkään käyttää nyrkkiä. Olen joskun läpsäyttänyt sitä kuonolle, jos se on esimerkiksi repinyt vaatteitani kiellosta huolimatta, mutta nyrkissä menee raja.
Olen osittain silloin tällöin katunut koiran ottoa, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Nano on ehtinyt kiintyä meihin ja me siihen niin paljon, ettei luopuminen tule enää kyseeseenkään. Ja vaikka en olisikaan ehtinyt kiintyä siihen niin paljon kuin se minuun, niin en silti voisi enää luopua siitä. Se olisi väärin koiraa kohtaan, ja hyvin todennäköisesti pahasta sen mielenterveydelliselle kehitykselle. Minä otin koiran, joten kannan siitä vastuun (avomiehen suosiollisella avustuksella, luonnollisesti). Jos se perseilee, pistän sen kuriin. Jos se tulee kipeäksi, vien sen eläinlääkäriin ja hoidan sen terveeksi. Jos se syö kaukosäätimen, se syö kaukosäätimen. Mitäs jätin jonkin niin oleellisen sen ulottuville. Koiranomistajan pitäisi tietää paremmin.
Terveisiä Äänekoskelle: Voin vain kuvitella, kuinka pahalta teistä tuntuu. Sitä en tiedä, kuinka paljon kadutte koiran kohtaloa, mutta tiedän, että kadutte. Edes sen takia, että se sai teidät tilanteeseen, jossa nyt olette. Voimia teille, sillä yhteiskunnan halveksunnan koheena oleminen ja sen ulkopuolelle sulkeminen on varmasti hyvin raskasta. Muistakaa kuitenkin: Kaadoitte itse paskat omaan niskaanne, nyt kärsitte seuraukset ja kannatte vastuunne. Tervetuloa maailmaan.
lauantai 25. joulukuuta 2010
Jee, olin ollut kiltti!
Sain hei lahjoja, wuhu!
Äitiltä ja isiltä sain muumilakanat! Ja hiljaisen hiustenkuivaajan, tuo nykyinen pitää aika kovaa meteliä.
Siniltä tuli Geisha almond -konvehteja ja hienosti kaivertamalla koristeltu kaulin. Luulen, että se on koristekäyttöön. :D
Kipalta ja Eerolta tuli kakkuvuokia ja pursotinsetti. Pitää vissiin alkaa leipomaan?
Mummilta tuli Paradis -konvehteja ja parikymppiä, voin itse ostaa jotakin kivaa. Rahalahjat on ykkösiä!
Mannalta sain sellaisen itsetehdyn kynttiläkipon.
Sitten sain vielä anopilta kuumaliimapyssyn, pitää alkaa askarrella fantasia-asuja, niinkun kouluaikana!
Siinä ne vissiin olivat. Katselin tänä aamuna tuota tekemääni joululahjatoivelistaa, ja tajusin, etten saanut mitään mitä siinä listassa olisi ollut. Mutta eipä se niin justiinsa ole!
Illalla tultiin Terviksestä kotia nukkumaan, ja puoli seitsemältä aamulla heräsin ihan hirveään hammassärkyyn. Koko oikeaa poskea särki, sekä ala- että yläleukaa. Tihrustin vähän aikaa itkua sängyssä, ja menin sitten hammaslangalla sörkkimään hammasvälejä. Oli siellä jotain plakkia vissiin, ja verta tuli niin perkeleesti. Sitten vielä lopuksi harjasin oikein hitaasti ja huolella, ja otin särkylääkkeen, ja menin takaisin nukkumaan. En ole varma, onko siellä nyt reikiä, vai onko leuka kipeä viisareiden takia, mutta tuskaa tämä on. Koko ajan on joko ikenet tai koko leukaluu ihan paskana.
Tänään Rikun isovanhemmille syömään, toivottavasti tämä hammassärky poistuu johonkin ennen sitä. Ehkä otan taas särkylääkettä ennen lähtöä.
EDIT//
Ette muuten ikinä usko, viimeks kun kävin porukoilla vaa'alla, ni painoin 83 kiloa. Semisti yli. No, eilen kävin Terviksessä, ja se näytti 78,4. Jouluaterian JÄLKEEN. Mitä hemmettiä?
Äitiltä ja isiltä sain muumilakanat! Ja hiljaisen hiustenkuivaajan, tuo nykyinen pitää aika kovaa meteliä.
Siniltä tuli Geisha almond -konvehteja ja hienosti kaivertamalla koristeltu kaulin. Luulen, että se on koristekäyttöön. :D
Kipalta ja Eerolta tuli kakkuvuokia ja pursotinsetti. Pitää vissiin alkaa leipomaan?
Mummilta tuli Paradis -konvehteja ja parikymppiä, voin itse ostaa jotakin kivaa. Rahalahjat on ykkösiä!
Mannalta sain sellaisen itsetehdyn kynttiläkipon.
Sitten sain vielä anopilta kuumaliimapyssyn, pitää alkaa askarrella fantasia-asuja, niinkun kouluaikana!
Siinä ne vissiin olivat. Katselin tänä aamuna tuota tekemääni joululahjatoivelistaa, ja tajusin, etten saanut mitään mitä siinä listassa olisi ollut. Mutta eipä se niin justiinsa ole!
Illalla tultiin Terviksestä kotia nukkumaan, ja puoli seitsemältä aamulla heräsin ihan hirveään hammassärkyyn. Koko oikeaa poskea särki, sekä ala- että yläleukaa. Tihrustin vähän aikaa itkua sängyssä, ja menin sitten hammaslangalla sörkkimään hammasvälejä. Oli siellä jotain plakkia vissiin, ja verta tuli niin perkeleesti. Sitten vielä lopuksi harjasin oikein hitaasti ja huolella, ja otin särkylääkkeen, ja menin takaisin nukkumaan. En ole varma, onko siellä nyt reikiä, vai onko leuka kipeä viisareiden takia, mutta tuskaa tämä on. Koko ajan on joko ikenet tai koko leukaluu ihan paskana.
Tänään Rikun isovanhemmille syömään, toivottavasti tämä hammassärky poistuu johonkin ennen sitä. Ehkä otan taas särkylääkettä ennen lähtöä.
EDIT//
Ette muuten ikinä usko, viimeks kun kävin porukoilla vaa'alla, ni painoin 83 kiloa. Semisti yli. No, eilen kävin Terviksessä, ja se näytti 78,4. Jouluaterian JÄLKEEN. Mitä hemmettiä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)