Se tunne

Se tunne, kun tajuat ettet saa itseäsi hengiltä. Et ole aktiivisesti yrittänytkään, mutta ajattelet sitä joka päivä. Vähintäänkin toivot että saisit syövän. Okei, et ehkä toivo saavasi syöpää, sinua vain ei liikuta suuntaan eikä toiseen saatko syövän vai et.

Se tunne, kun pitäisi aloittaa opinnäytetyön kirjoitus ja tiedät, ettei sinusta ole siihen. Sinä vain tiedät. Ajatuskin koulunkäynnistä ahdistaa. Ajatus lähes kaikesta ahdistaa. Ajatus kotona peiton alla makaamisesta ja Legend of Korra -maratoonista tosin ei ahdista.

Se tunne, kun katsot peiliin ja voit henkisesti pahoin.

Se tunne, kun ahmit kontrolloimattomasti kaiken minkä näet ja voit fyysisesti pahoin.

Se tunne kun et tunne oloasi tervetulleeksi oikein mihinkään. Olet suorastaan vainoharhainen sen suhteen mitä ihmiset sinulle sanovat, ja mitä he mahdollisesti oikeasti sillä tarkoittavat.

Se tunne, kun katsot tiskipöytää ja mietit mistä kaikki tiski on ilmestynyt, vaikket ole tehnyt oikeaa ruokaa kuukausiin.

Se tunne, kun et halua enää mennä julkisille paikoille. Et tiedä syytä, et vain halua. Siellä on ihmisiä. Ne katsovat. Olet ruma. Kukaan ei ole ansainnut joutua katselemaan sinua, suurta pettymystä, shoppaillessaan paikallisessa kauppakeskuksessa.

Se tunne, kun tajuat, ettet tiedä miltä tuntuu olla ylpeä itsestään.

Se tunne, kun viikon suurin suoritus on saada kerättyä muovipussillinen roskaa asunnosta.

Se tunne, kun et pysty enää puhumaan ystävillesi. Olet kiitollinen että sinulla on ystäviä, mutta et pysty ehkä halua puhua heille ongelmistasi. Kuulet että on normaalia puhua ystäville ongelmistaan. Et uskalla. Kukaan ei halua kuulla sinun ongelmistasi. Tiedät, ettei kukaan halua.

Se tunne, kun yrität neljättä tuntia päästä suihkuun, etkä vain pääse. Ajatus riisuutumisesta, hiusten harjaamisesta, kastumisesta ja peseytymisestä on vaikea, lähestulkoon vastenmielinen. Et vain pysty.

Tämä ei ole enää elämää, tuumaat. Tämä on yhtä helvettiä, joka päivä. Välillä tapahtuu jotain oikeasti mukavaa. Ehkä joku tulee käymään, ja unohdat hetkeksi että elämäsi on silkkaa paskaa. Mutta kun se joku pistää oven perässään kiinni, niin nuppisi muistuttaa kyllä, että sinä et ole mitään. Asteikolla yhdestä kymmeneen sä olet miinus neljä.

"Mene töihin". "Hanki harrastus". "Otat vaan ittees niskasta kiinni". Kunpa voisinkin.

Kunpa voisinkin.

Hengissä vielä. Elämä on ollut etupäässä aika kamalaa viimeisen vuoden. Olen eronnut, sairastunut ja kituutellut. Mä oon hukuttanu itteni myrkyllisiin, itsetuhosiin ajatuksiin. Mä tuun olemaan kitkerä ikisinkku lopun ikääni. Että sellasta. Ehkä joskus tulee positiivistakin päivitystä, jos pysyn hengissä niin kauan.

Muutoksia

Asun nykyään keskustassa Nanon kanssa.

Tämä kouluvuosi on enemmän tai vähemmän kunnialla suoritettu. Tai no, pari kouluhommaa vielä tekemättä, mutta saanen ne kasaan vaikka toisella sieraimella ja päälläni seisten jos on pakko.

Näyttäisi siltä, että työskentelen kukkakaupassa kesän. Ei huono. Sillä saisi harjoittelunkin tehtyä.

Kämppä on tosi kiva. Mulla on hyvät näkymät tästä. Pienihän tämä on, mutta minä ja koira mahdutaan ihan kivasti. Laitan ehkä kuvaa joskus.

Mutta niin. Hengissä ollaan. o/

Jos olet perfektionisti, älä mene ammattikorkeaan

... Tai älä ainakaan alalle, joka saattaa olla sinulle haasteellinen.

Alan olla hieman tympiintynyt tähän tilanteeseeni. En sillä tavalla tympiintynyt, että saisin aikaiseksi tehdä asialle jotakin. Vain väsynyt. Tuntuu, että olen vielä väsyneempi kuin ennen joulua. Tuntuu, että koko loma meni silmänräpäyksessä, enkä oikeastaan ehtinyt levätä ollenkaan. Koko ajan oli jotakin, koko ajan mua kysyttiin lähtemään jonnekin. Kyse ei ole siitä, että en olisi saanut aikaiseksi sanoa "ei" vaikka olisi pitänyt. Kyllä mä halusin lähteä kaikkiin niihin paikkoihin ja juttuihin mukaan. Aika ei vain riittänyt sekä niihin, että toipumiseen. Ne jutut, vaikka kuinka kivoja olivatkin, eivät vain tehneet mulle sitä, minkä luulisi vapaa-ajan tekevän ihmiselle. Vaikka kuinka oli kahden viikon loma, niin eihän se todellisuudessa riittänyt mihinkään.

Olen miettinyt, että onko vika minussa? Siis siinä, että satun nyt vain olemaan luonteeltani tällainen, että stressaan ihan hulluna, ja kaiken pitää joko olla parasta tai se ei ole minkään arvoista. Vai johtuuko se kasvatuksesta, äitinihän on - tai ainakin nuorempana oli - ihan samanlainen. Parhaaseen pitää aina pyrkiä, eikä niillä kehuilla niin väliä mutta auta armias jos tulee sanomista. Tai edes kehittävää palautetta, koska jos minun pitäisi muka kehittyä, niin olin sitten ilmeisesti alkujaankin niin huono, ettei kannata enää muuta tehdä kuin mennä peiton alle itkemään omaa huonouttani.
... Okei, vaikea pukea sanoiksi fiksusti, mutta ainakin yritin.

Koulu tuntuu mahdottomalta. Mä en rehellisesti oikein usko, että mä kykenen siihen. Yritän vielä selvittää itselleni, että mitä mä oikeastaan tunnen, ja mitä mä tiedän. Luulisin, että tiedän, että selviän siitä kyllä, mutta tuntuu vain siltä, etten selviä. Koska mun pitäisi onnistua täydellisesti, ja olen aika varma, etten onnistukaan. Ja jos en onnistu täydellisesti, ei se ole mikään onnistuminen. Jos en saa joka kurssista vitosta, niin se tarkoittaa, etten onnistunut. Jokainen kolmonenkin tuntuu häpeätahralta opintosuoritusotteessa.

Lisäksi olen todella katkera ihminen. Jos kaveri saa paremman numeron jostakin kurssista, tulen sekä katkeraksi, että soimaan itseäni siitä, miksi en saanut parempaa numeroa kuin kaveri. Tämä on vastenmielinen piirre minussa. Olen kai sitten pienestä pitäen ollut katkera tällaisista asioista. Nyt kun ajattelen katkeruutta kaiken sen valossa, mitä olen elämäni aikana oppinut (omakohtaiset kokemukset, sadut, lähipiirini, you name it) niin loogisin ajatus on, etten myöskään ansaitse minkäänlaista onnea tai mielenrauhaa niin pitkään, kuin olen katkera.

Mun henkilökohtainen päiväkirja on niin täynnä sitä paskaa oloa, ettei ole edes mahdollista. Olen vuodattanut sinne pelkkiä ikävyyksiä, eikä siinä ole kuin murto-osa kaikista niistä huonoista ja pahoista tunteista, joita olen viimeisen kahden, kolmen vuoden aikana tuntenut. Olisi niin mukavaa, kun olisi joku, jolle puhua. Ihan milloin vain. Ja saisi aina vähän lohdutusta. Ne oikeat sanat.

En osaa padota asioita sisälleni. Äkkiseltään voisi ajatella, että se on hyvä asia. Kai se onkin. Ehkäpä kyky vuodattaa sydäntäni ihan julkisesti on se, joka auttaa selviämään edes jotenkuten. Sellainen Henkireikä Läpi ElämänTM. Tai sitten se on vain typerää, ja minun pitäisi opiskella pitämään asiat omana tietonani. Ketäpä mun asiani kiinnostaisi muutenkaan.

... Jestas että mä olen kyyninen. Taas yksi piirre, josta olen tullut tietoiseksi vasta ihan jokin aika sitten.

Rehellisesti; en muista, olenko 21, 22 vai 23. Sitä pitää jäädä oikein miettimään. Kyllä mä sen miettimisen jälkeen sitten aina muistan. Lieneekö unohtunut siksi, ettei silläkään ole enää mitään merkitystä?

Mä olen vääränlainen ihminen vääränlaisessa kropassa väärässä elämässä. Yritän tässä sitten potkia väkisin elämää ja energiaa itseeni, että jollakin tavalla menestyisin tässä elämässä, joka mulle on suotu, mutta mikään ei tunnu riittävän. Ne energiat kaikkein vähiten.

Tulipa sekava tajunnanvirtateksti. No, tärkeintä ehkä, että sai kirjoitettua.

Stressaa.

Stressaa. Stressaa. Stressaa.

Huomenna pitäisi palauttaa joku vero-oikeuden ensimmäinen palautettava tehtävä. Joka tunnilta tulee kuulemma palautettava tehtävä. Ne pitää palauttaa ajoissa ja opettajan pitää ne hyväksyä. Vero-oikeus on kuulemma ehkä vaikein kurssi koko HAMKissa. En selvinnyt edes tilinpäätöksen kurssista, miten voin ikinä selvitä tästä? Jos ensimmäisellä tunnilla jo pelotellaan, että tämä on sitten todella vaikea kurssi, niin enpä voi estää sellaista kysymystä heräämästä, että mitä hittoa minä siellä teen?

Stressaa.

Tilinpäätöksen uusinta pitäisi suorittaa keskiviikkona. No en ole lukenut, en. Sen kirjan näkeminen saa mut pahalle mielelle. En yksinkertaisesti ymmärrä, mitä siinä lukee. Itkettää ja hermostuttaa koko ajatus siitä, että näistä kursseista pitäisi päästä läpi. Näen jo sieluni silmin, miten menen sinne uusintaan ja kädet vapisee enkä näe koko tenttipaperia, kun itkettää niin kamalasti. Hyperventiloin jo ajatuksesta.

Stressaa. Ihan hirveästi.

Heikompia aikoja

Tuntuu vaan siltä, että jollekulle pitäis puhua, mutta ei oo ketään. En voi puhua Rikulle, en äitille... Kaverit on loppujen lopuksi varmasti ihan ok minkä kanssa tahansa, mistä haluaisin puhua, mut en vaan halua puhua just niille. En ehkä uskalla. Olis helppo puhua taas jollekulle, jota ei niin hyvin tunne, mut ei sellasia nyt ole.

Olo on saakelin hämmentynyt. Selailin netistä helppoja tapoja tehdä itsemurha, mutta eihän musta ole siihen(kään). En ole oikeasti masentunut. Okei, vertaan elämäntilannettani Afrikan neekereihin. Mutta en mä ole Afrikassa. Enkä neekeri. Onko mulla hyvin, näin Suomessa asuvana suomalaisena? Olenko mä masentunut, vai ainoastaan väsynyt? Olo on uupunut. Kaikki tavallisuudesta poikkeava on hyvää ja mukavaa ja tervetullutta, ja jaksan. Mutta arki... Aamuisin ensimmäinen ajatus on joko ”ei taas” tai ”ihan sama”.

Ei mulla ole mitään tulevaisuutta. Mä puhun koko ajan, että ”sit kun oon töissä ja mulla on rahaa”. Mutta en mä sitä kuitenkaan ajattele. Mä puhun sitä muille, mutta puhunko mä sitä itselleni? Oon jotenkin niin uuvuksissa, etten jaksa edes itkeä. En vaan jotenkin jaksa.

Nyt mua harmittaa, että otin kaikki nukahtamislääkkeet jo aiemmin. En mä niillä henkeä itseltäni saisi, en saanu viimeksikään, mutta ai jumalauta. Mä voisin olla tajuton. Mä haluaisin olla tajuton. Mä en vaan jaksa.

Viikon sisään on tapahtunut hirveän paljon. Mä oon tuntenu paljon tunteita. Se on ihan hirveän väsyttävää.

Nyt mä oon yksin. Nytkin. Tein Nikon villasukat valmiiksi, ja Niko laittoi niistä kuvan naamakirjaan. Moni tykkäs niistä, ja se tuntu kyllä tosi kivalta. Mut silti se oli jotenkin toisarvoista. Ei tietenkään järjellä ajateltuna, mut jos mä ajattelisin asioita järjellä, niin mulla ei olis varmaan mitään ongelmaa tän olemiseni kanssa. Joskus olis kivaa olla yksinkertainen.

Riku on koko ajan poissa, ja sen kerran kun se on kotona, niin se joko istuu koneella, tai yrittää vongata seksiä. Tuntuu, että mä oon sille jonkinlainen kone, että seksiä saa silloin kun haluaa, ja jo on perkele kumma jos sen eteen pitäisi jotain tehdä. Jos mä en halua, niin sitten ollaan marttyyrinä. Miksi helvetissä mun pitää tuntea pahaa oloa ja syyllisyyttä siitä, jos en halua antaa sille? Miksi pitää?

Ton yhdenkin itsemurhasivun lopussa lukee ”Älä tee sitä. Kaikki kääntyy vielä paremmaksi.” Jotenkin... Ihan järkyttävän liikuttavasti sanottu. Mut kuka helvetti sitä jaksaa uskoa? Joo, kääntyy kai. Tai sitten ei. Ei jotenkin oikein jaksa kiinnostaa enää.

Ihan sama.

Lääkekaapissa ei ole mitään. Tai on, Norflexia. 39 kappaletta.

Mä en oikeestaan enää edes halua puhua äitille. Enkä kyllä Rikullekaan. On tapahtunu se perinteinen. Mua ei enää noteerata, koska ”ei se itellensä kuitenkaan mitään tee” ja ”on se jo niin iso että pärjää se itekkin”. Niin. Niin kai sitten. Mä oon aina halunnu ajatella, että mä oon tosi vahva. Mähän oon niin isokokoinenkin. Oli pakko jo tenavana olla tosi aikuinen ja fiksu. Allu ja Manna vaan tuli siihen ja mun oli pakko alkaa huolehtia itestäni. Äiti ei oo enää pitkään aikaan ollu se... No, lyhyestä virsi kaunis, mä en voi enää puhua sille. Jos tää oli se, mitä ihmiset nimittää sen kuuluisan henkisen napanuoran katkaisuksi, niin en ehkä haluaisi ikinä katkaista sitä omalta lapseltani (jota ei näillä näkymin tule). Joka kerta, kun soitan (äiti ei siis enää soita mulle) niin on kiire. Tai paha paikka, ei voi vastata. Perään tulee tekstaripohja jossa seisoo että "soitan sinulle myöhemmin". Ei se koskaan soita.

Ihmiset näkee mut ja ne jotenkin luulee, että mä tykkään pitää huolta itestäni, ja että tottakai mä aina pärjään tosi hienosti. Niin. Ei. Ole. Luuleeko ihmiset, että koska mä oon näin saatanan isokokoinen, että mä en haluaisi joskus käpertyä jonkun syliin ja olla huoleton? Tottakai mä haluaisin. Mä haluaisin edes hetken tuntea oloni pieneksi ja turvalliseksi, ettei tarvitsisi siihen yhteen pieneen hetkeen olla se, joka huolehtii kaikesta.

Mä oon ollu tyhmä. Miksi otin koiran? Nanon olis paljon parempi jossain muualla. Mä oon surkea koiranomistaja. Se ei pääse ulos niin paljon kuin pitäisi, se saa aina samaa kuivanappulaa kun mulla ei oo varaa parempaan... Onneksi se sentään on terve, ei mulla olisi varaa eläinlääkäriinkään. Koputanpa nyt lastulevyä. Entä miksi lähdin opiskelemaan? Mä en todellakaan ole mitenkään erityisen hyvä tuolla koulussa. Mä oon itkeny siellä tunneilla hiljaa itsekseni, koska olen ollut niin huono ja tyhmä. Se on tuntunut todella, todella pahalta.

Mä oon yrittäny olla hyvä ystävä kavereilleni, mutta nää viimeset pari kolme vuotta on ollu vaikeita. Mä oon rypeny tässä fiiliksessä aika ajoin enemmän, aika ajoin vähemmän. Mun on vaikea olla kovasti kiinnostunut kavereitteni menoista ja tekemisistä, kun on niin vaikeaa pysyä normaalin elämän syrjässä kiinni. Tuntuu välillä, että mä roikun siinä enää toisen käden sormenpäillä, ja pohdin, että kannattaako tässä nyt enää yrittää pidellä kiinni. En tiedä, miten jaksan tsempata kavereitani. On niin helppo rohkaista niitä ja tarkoittaa kaikkea mitä sanoo, mutta niin saatanan vaikeaa tehdä samaa temppua itsellensä.

Tää on vaan niin vaikeeta yksin. Mä yritän parhaani, mutta se on oikeesti todella vaikeaa. Eikö muut oo yksin? Vika voi olla mussakin, muille tää vaikuttaa olevan helpompaa. Eläminen. Tai ehkä niilläkin on samanlaista, mä vaan näen päällepäin sen niistä, minkä ne näkee musta.

Okei, kyllä mä tiedän, että se on totta. Kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Jo heti huomenna. Varmasti kääntyy. Mä en tee mitään itselleni. Mutta jotenkin tää oli saatava ulos.

Pajupilli

Ajattelin jakaa kanssanne huomion yhdeltä kesäkurssiltani.

Katri Vala, "Pajupilli"

En ole lipunkantaja,

en kotkasydäminen tiennäyttäjä

matkallanne aamun maahan.

Olen virran partaalla paju,

jonka lävitse tuulet puhaltavat;

josta maailman kapinallinen henki

taittaa yksinkertaisen pillin

soittaaksensa sävelmän,

jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta

ja hiukan aamunsarastusta.

Lukiessani Katri Valan runon ”Pajupilli” olin ensimmäinen päähäni pälkähtävä ajatus ”individualismi”. Runo avautui minulle eräänlaisena itsensä hyväksymisenä ja yksilön ylistyksenä. Että kertoja ei ole kovin kummoinen, mutta toista hänenlaistaan ei kuitenkaan ole. Se on asia, jota kertoja on pohtinut niin positiivisessa kuin negatiivisessakin valossa, ja lopulta hyväksynyt sen totuutena, jossa ei ole hyvä eikä pahaa, ei surua, iloa, masennusta tai onnea. Vain fakta. Ja siihen hän tyytyy. Sellainen hän on, ja niin on hyvä.

Hieno runo, ei mulla muuta. Ciao.