Tänään oli pitkästä aikaa menopäivä!
Sini ja Satu tuli aamupäivästä meille ja toivat mulle lahjoja! Sain Pikku Myy -mukin ja Fanipaloja ja kehyksen. Sitten juotiin teet ja vetäistiin keksit ja Kipakin tuli ja toi muffinsseja!
Sitten mua vietiinkin vauhdilla johonkin, se oli ylläri. :D Päädyin reiluksi tunniksi kasvohieronta/aromaterapia/naamanhoitojuttuun, ja kaikenlaista rasvaa ja naamiota laitettiin naamaan. Oli jänskää! Ja tuntui toki kivalta, paitsi viimeiset 15 min, kun oli ihan hirveä pissahätä. :( :D Mutta sain ikäänkuin kaupan päälle kulmien kestovärjäyksen, eli aikas pop!
Sitten vietiin syömään minua Rossoon, ja söin itseni täyteen lohta ja kasviksia ja mustekalarenkaita. Anoms.
Päivä oli tosi mahti, tykkäsin! Kiitoksia Kipa ja Sini! <3
Varjopuoli päivässä oli se, että soitin Kelaan, kun ei rahoja vieläkään kuulu, ja arvatkaas mitä sieltä sanottiin? "Juu ei sulle ole merkattu mitään lausuntoa tänne". Jassoo. Vein työkkäriin sen työelämävalmennustodistuksen ennen tammikuun puoltaväliä, eli minä olen kaiken voitavani tehnyt. Vika oli nyt sitten vissiin työkkärissä, joka ei olekaan toimittanut lausuntoa Kelaan, vaikka piti. Että kiitos työkkäri, olen kolme viikkoa odottanut rahoja, turhaan. Mulla on perjantaina illanistujaiset, ja sunnuntaina alkaa laskut erääntyä. Mulla on 27 euroa ja 16 senttiä tilillä, ja näillä mä vissiinkin kustannan kaiken. Lienee turhaa sanoa, että olin aika vitun kyrpä otsassa. Miten sanotaan asiallisesti, että voisivat ottaa päänsä pois perseestään, jos mielivät jatkaa työssään ilman pommiuhkauksia?
No joo joo, kyllä mä senkin ymmärrän, ettei mulla vielä hätää ole, kyllähän mä voin lainata vaikka rahaa, enkä mä yksin tässä kaupungissa ole... Mutta mä en halua lainata, mä haluaisin ne rahat. Oon niin kauan ollu poljettavana, että en ihan oikeasti jaksa sitä enää. Onhan toki hyvä, että mä herään tähän näin aikaisin, etten vasta kuusikymppisenä totea, että "perkeles, nyt riittää". Mulle ei vittuilla. (Otan ton tatuointina)
... Jjjjjjjotenka huomenna sitten kello kymmenen Työkkäriin, ja selitysvaatimusta kehiin. En lähde, ennenkuin olen kuullut jonkinlaisen anteeksipyynnön, ja se perkeleen lausunto on siellä perkeleen Kelassa. Sääli sinänsä, että mikäli sitä Kelan naista on uskominen, ja "uusien" hakemusten käsittely todella kestää neljä viikkoa, niin olen saanut odottaa sitten niiden rahojen saapuessa massia joulusta helmikuun loppuun... Bravo! "Uusien" sillä, että hakemuksen Kelaan mä olen tehnyt jo 7.1.
Yritän nyt kovasti keksiä vielä jotain positiivista tähän lopuksi.
Tein japanin läksyt, ja tuli ihan sellainen "Heta yläastelainen" -fiilis. Aika jees! Ja aloin kutomaan tuosta papukaijalangasta sukkaa. Kyllä se on aika kivan värinen! Nyt, kun mulla vielä on vähän energiaa, niin voisin käydä pesemässä naamani (ja testaamassa, pysyykö kestoväri kulmakarvoissa :D) ja sitten vähän suunnitella, että mitä tarjoilen perjantaina. Toivottavasti useimmat pääsisivät.
Yötä!
maanantai 31. tammikuuta 2011
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Kai se elämä tästä lähtee
Muutamana viime päivänä on vähän helpottanut. Olen kyennyt sosialisoimaankin jopa.
Käytiin Joken ja Unin kanssa koirailemassa tuossa Terviksen kuntopoluilla, ja kai se Nanollekin teki ihan hyvää. Vaikka Unia ei paljon kiinnostanut leikkiäkään. :D
Sitten tuli käytyä ensin torstaina Iidan kanssa parilla tuossa Kulkijassa, ja perjantaina pidettiin Revelationsin avajaiset. Siellä oli vekkulia, tosin paljon ihmisiä, joita en ollenkaan tuntenut. Jatkot oli Birgerissä, jossa tuli sitten juotua oikein urakalla, kaikkien niiden skumppalasillisten päälle siis. Ilta meni muuten ihan kivasti, mutta mua jäi kaihertamaan pari asiaa, mitä mulle illan aikana sanottiin, ja musta tuntu parhaalta mennä porukoille nukkumaan, vaikka yöpaikkaa tarjottiinkin siitä keskustasta.
En halua erityisemmin puhua siitä, mistä otin itseeni, vaan siitä, että ylipäätään otin itseeni. Milloin opin kasvattamaan itselleni paksumman nahan? En voi aina loukkaantua, jos vähänkin tuntuu siltä, että "tuo saattoi olla loukkaus". Mutta jos edes jään miettimään, että miten tuo nyt pitäisi ottaa, niin vahinko on jo tapahtunut. Ja siitä on vaikea päästä irti. En osaa päätellä tästä muuta, kuin että mun itsetuntoni ei vissiin ole niin hyvä, kuin vakuutan sen olevan. Yritän vähän väliä katsoa peiliin, ja kertoa itselleni, kuinka hieno ihminen olen. Ja teenkin sen, mutta onko se sitten pelkkää onttoa vakuuttelua? Mun mielestäni se on useinkin aito tunne, katson peiliin, ja todellakin pidän näkemästäni. Kerron itselleni, etten haluaisi olla kukaan muu, ja se tuntuu hyvältä. Mutta sitten, kun pitäisi selvitä jostakin tilanteesta, niin muutun siksi ellottavaksi nössöksi, josta kukaan ei tykkää ja joka on ruma ja paha ihminen. Miten tästä pääsee?
Se jääköön nähtäväksi, mutta jos jollakulla on piristävä selviytymistarina, niin otetaan vastaan!
Lauantaina sitten parantelin hetkisen krapulaa porukoiden sohvalla, ja hieroskelin punaiseksi turvonneita silmiäni, kun olin aamukolmen aikaan itkenyt äitille pöydän ääressä. Hieno ihminen, äitini. Käytiin porukoille kaupassa, ja Sotkassa testaamassa sänkyjä. Sopiva löytyi, ja nyt on makkarissa KOVA sänky, anomnom.
Tänään tehtiin hullut, ja lähdettiin Nanon kanssa koirapuistoon. Se parka oli ihan paiseessa, kun se oli ensin räksyttänyt aidan takaa niille kahdelle koiralle, jotka sielä olivat, ja sitten mentiinkin sisään ja jätettiin oman onnensa nojaan. Ei ollut enää niin polleata tyttöä sen jälkeen. Alkuhan meni niin, että ne kaksi koiraa juoksi sen perässä ja se vinkui ja juoksi häntä koipien välissä karkuun, mutta pikkuhiljaa tuli rohkeutta lisää. Ihan ymmärrettävää toisaalta, että vinkui. Se toinen niistä koirista oli vielä vähän päällekäyvämpi, kuin Nano itse, ja se on jo aika paljon. Harmi, ettei kumpikaan meistä ollut tajunnut pukeutua mitenkään erityisen lämpimästi, ja sieltähän oli pakko sitten suunnilleen puolen tunnin jälkeen poistua. Nano oli kyllä ihan väsynyt kun päästiin kotiin. :)
Illalla käytiin vielä Tikalla ja Katjalla töllistelemässä niiden tuoretta perheenlisäystä. Nano on selvästi vaikuttanut negatiivisesti (äitini käyttäisi sanaa 'positiivinen') mun vauvakuumeeseen. Niiden muksu oli söötti ja kaikkea, mutta ei tullut itselle sellaista "hankitaan mekin!" -fiilistä. Enköhän mä ennen pitkää saa hoitoon jonkun muksun, kun "äiskän ja iskän on pakko päästä tuulettumaan". :D
Muistin taas Type O Negativen olemassaolon. Mulla ei enää ole niitä biisejä tallessa, mitkä joskus Jounilta sain, pitäisi varmaan ostaa parit levyt. Pitäisi ehkä myös mennä pesemään meikit, ja testaamaan uutta sänkyä. Nighty!
Käytiin Joken ja Unin kanssa koirailemassa tuossa Terviksen kuntopoluilla, ja kai se Nanollekin teki ihan hyvää. Vaikka Unia ei paljon kiinnostanut leikkiäkään. :D
Sitten tuli käytyä ensin torstaina Iidan kanssa parilla tuossa Kulkijassa, ja perjantaina pidettiin Revelationsin avajaiset. Siellä oli vekkulia, tosin paljon ihmisiä, joita en ollenkaan tuntenut. Jatkot oli Birgerissä, jossa tuli sitten juotua oikein urakalla, kaikkien niiden skumppalasillisten päälle siis. Ilta meni muuten ihan kivasti, mutta mua jäi kaihertamaan pari asiaa, mitä mulle illan aikana sanottiin, ja musta tuntu parhaalta mennä porukoille nukkumaan, vaikka yöpaikkaa tarjottiinkin siitä keskustasta.
En halua erityisemmin puhua siitä, mistä otin itseeni, vaan siitä, että ylipäätään otin itseeni. Milloin opin kasvattamaan itselleni paksumman nahan? En voi aina loukkaantua, jos vähänkin tuntuu siltä, että "tuo saattoi olla loukkaus". Mutta jos edes jään miettimään, että miten tuo nyt pitäisi ottaa, niin vahinko on jo tapahtunut. Ja siitä on vaikea päästä irti. En osaa päätellä tästä muuta, kuin että mun itsetuntoni ei vissiin ole niin hyvä, kuin vakuutan sen olevan. Yritän vähän väliä katsoa peiliin, ja kertoa itselleni, kuinka hieno ihminen olen. Ja teenkin sen, mutta onko se sitten pelkkää onttoa vakuuttelua? Mun mielestäni se on useinkin aito tunne, katson peiliin, ja todellakin pidän näkemästäni. Kerron itselleni, etten haluaisi olla kukaan muu, ja se tuntuu hyvältä. Mutta sitten, kun pitäisi selvitä jostakin tilanteesta, niin muutun siksi ellottavaksi nössöksi, josta kukaan ei tykkää ja joka on ruma ja paha ihminen. Miten tästä pääsee?
Se jääköön nähtäväksi, mutta jos jollakulla on piristävä selviytymistarina, niin otetaan vastaan!
Lauantaina sitten parantelin hetkisen krapulaa porukoiden sohvalla, ja hieroskelin punaiseksi turvonneita silmiäni, kun olin aamukolmen aikaan itkenyt äitille pöydän ääressä. Hieno ihminen, äitini. Käytiin porukoille kaupassa, ja Sotkassa testaamassa sänkyjä. Sopiva löytyi, ja nyt on makkarissa KOVA sänky, anomnom.
Tänään tehtiin hullut, ja lähdettiin Nanon kanssa koirapuistoon. Se parka oli ihan paiseessa, kun se oli ensin räksyttänyt aidan takaa niille kahdelle koiralle, jotka sielä olivat, ja sitten mentiinkin sisään ja jätettiin oman onnensa nojaan. Ei ollut enää niin polleata tyttöä sen jälkeen. Alkuhan meni niin, että ne kaksi koiraa juoksi sen perässä ja se vinkui ja juoksi häntä koipien välissä karkuun, mutta pikkuhiljaa tuli rohkeutta lisää. Ihan ymmärrettävää toisaalta, että vinkui. Se toinen niistä koirista oli vielä vähän päällekäyvämpi, kuin Nano itse, ja se on jo aika paljon. Harmi, ettei kumpikaan meistä ollut tajunnut pukeutua mitenkään erityisen lämpimästi, ja sieltähän oli pakko sitten suunnilleen puolen tunnin jälkeen poistua. Nano oli kyllä ihan väsynyt kun päästiin kotiin. :)
Illalla käytiin vielä Tikalla ja Katjalla töllistelemässä niiden tuoretta perheenlisäystä. Nano on selvästi vaikuttanut negatiivisesti (äitini käyttäisi sanaa 'positiivinen') mun vauvakuumeeseen. Niiden muksu oli söötti ja kaikkea, mutta ei tullut itselle sellaista "hankitaan mekin!" -fiilistä. Enköhän mä ennen pitkää saa hoitoon jonkun muksun, kun "äiskän ja iskän on pakko päästä tuulettumaan". :D
Muistin taas Type O Negativen olemassaolon. Mulla ei enää ole niitä biisejä tallessa, mitkä joskus Jounilta sain, pitäisi varmaan ostaa parit levyt. Pitäisi ehkä myös mennä pesemään meikit, ja testaamaan uutta sänkyä. Nighty!
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Olen jokseenkin pettynyt itseeni
Jokseenkin sen vuoksi, ettei mua voisi oikeastaan vittujakaan kiinnostaa. Mutta se pieni osa musta, joka pätkääkään välittää mun omasta hyvinvoinnista, on todella pettynyt. Olen - tai oikeastaan en ole tehnyt muuta kuin - vain syönyt aivan saatanasti suklaata ja hätätapauksessa kaikkea muutakin hyvää viimeisen kuukauden, en ole liikkunut mihinkään, ellei ole ollut ihan pakko. Mua ei kiinnosta, mä en jaksa. Juuri ja juuri vien koiraa ulos. Koska on pakko. Muutamia aikaansaamisen hetkiä lukuunottamatta olisin valmis lyömään lekkeriksi saman tien. Kello on melkein neljä aamulla, ja mua ei vaan kiinnosta vieläkään mennä nukkumaan. En ole varsinaisesti masentunut, siis en tunne itseäni masentuneeksi, mutta mulla alkaa olla pelottavan paljon masentuneen ihmisen oireita. Vetämättömyys, "mielenkiinnottomuus", eskapismi (todella suuressa määrin, pakko sanoa)...
Luulen, että se jaksamattomuus on suoraa seurausta siitä, ettei kiinnosta. Koska mä en välitä, onko kaapissa puhtaita vaatteita, niin en jaksa pestä pyykkiäkään. Turhanpäiväistä, sanon minä. Mä en välitä, olenko mä ihan paskainen ja tukka niin rasvassa että voisi puristaa Florat leivän päälle, niin enpä jaksa mennä suihkuun. Tässäkin kohtaa se pieni hyvinvoinnista kiinnostunut osanen protestoi aika raskaasti. Hetken aikaa jopa ajattelen, etten välitä, tekeekö koira asiansa lattialle. Mutta sitten sentään onneksi herään hetkeksi, ja tiedän, että teen karhunpalveluksen sekä itselleni että koiralle, jos en nyt nosta persettäni tästä penkistä. En voi epäonnistua niin pahasti, että tuhoan toisenkin elämää siinä missä annan omani valua täysin rappiolle.
Olen joskus oikeasti ankarasti katunut sitä, että otin pennun. Miksi tein sen? Ei musta ole tähän, en saa masentua rauhassa, ja vielä pahempaa on se, että todennäköisesti tuo koira kasvaa ihan kieroon, kun mä en vaan osaa. Pilaan sen elämän, kun en osaa kasvattaa sitä. Sillä olisi ollut niin paljon paremmat oltavat jossain muualla... Sitten taas toisaalta. On ehkä semisti myöhäistä oikeasti luopua siitä. Se saisi elinikäiset traumat, enkä mäkään oikeasti siitä eroon halua. Kärsin nyt vain omasta tyhmyydestäni, ja itsehillinnän puutteesta.
Nyt kun asiaan pääsin, niin itsehillintä - tai siis sen puute - on ehkä mun suurin ongelmani tässä elämässä. En malta koskaan odottaa mitään. Kaikki on saatava heti, tai sitten ne voi unohtaa. Ja kun ei tullut säästettyä teininä siihen ajokorttiin ja ajettua sitä heti täysi-ikäistyttyä, niin oikeastaan mua ei nyt sitten enää kiinnosta hommata sitä. Se helpottaisi asioita kyllä, mutta vaikka puhun sen hommaamisesta, niin en oikeasti koskaan suo ajatustakaan sille. Jotenkin aina vain lykkään sen ajatuksen sivuun, kun tuntuu niin vaikealta säästää niin isoja summia. Ei sillä että mulla olisi vielä ollut paljoakaan mahdollisuuksia, kun en juuri tienaakaan.
Kiinnostuksen puute on toinen. Voi olla, että olen lipsahtanut masennuksen puolelle sen verran pahasti, ettei tästä ihan äkkiä aleta asioista suuresti kiinnostumaankaan. Hells, me ollaan harrastettu seksiä kerran tänä vuonna, eikä sitäkään mun aloitteestani. Anteeksi vaan kaikille, jotka eivät halunneet tietää. Mutta kai sekin jotain kertoo siitä, kuinka paljon mua kiinnostaa. Tiskit on lojunu altaassa kohta taas viikon. Kiepsautin unirytmini jo kertaalleen ympäri, ja nyt se on taas vituillaan.
Äiti oli joskus aikaa sitten sitä mieltä, että mun pitäisi mennä käymään lääkärillä. Se tuntuu niin turhalta, ei mua kiinnosta. En tunne olevani lääkityksen tarpeessa, tahdon vain, että minut jätettäisiin rauhaan mielikuvitusmaailmaani. Tuntuu todella pahalta aina, kun on pakko herätä eskapismitranssista ja kohdattava todellisuus viemällä koira ulos. Pelkään jo ennalta, että vastaan tulee joku mummeli pikkukoiransa kanssa, ja että sen kanssa on pakko kommunikoida. Joskus en halua olla tekemisissä yhdenkään elävän olennon kanssa. Paitsi jos ne ovat vihreitä, lihaksikkaita ja niillä on torahampaat.
Mikähän päivä tänään on? Pitääkö mun mennä lääkäriin? Pelkään, että käynti osoittautuu turhaksi. Jos en itse koe itselläni olevan mitään ongelmaa, miksi lääkäri olisi sitä mieltä? En halua syödä lääkkeitä.
Tahdon seikkailuun. Tahdon lähteä hatutta päin keväisenä aamuna, kuten Bilbo.
Luulen, että se jaksamattomuus on suoraa seurausta siitä, ettei kiinnosta. Koska mä en välitä, onko kaapissa puhtaita vaatteita, niin en jaksa pestä pyykkiäkään. Turhanpäiväistä, sanon minä. Mä en välitä, olenko mä ihan paskainen ja tukka niin rasvassa että voisi puristaa Florat leivän päälle, niin enpä jaksa mennä suihkuun. Tässäkin kohtaa se pieni hyvinvoinnista kiinnostunut osanen protestoi aika raskaasti. Hetken aikaa jopa ajattelen, etten välitä, tekeekö koira asiansa lattialle. Mutta sitten sentään onneksi herään hetkeksi, ja tiedän, että teen karhunpalveluksen sekä itselleni että koiralle, jos en nyt nosta persettäni tästä penkistä. En voi epäonnistua niin pahasti, että tuhoan toisenkin elämää siinä missä annan omani valua täysin rappiolle.
Olen joskus oikeasti ankarasti katunut sitä, että otin pennun. Miksi tein sen? Ei musta ole tähän, en saa masentua rauhassa, ja vielä pahempaa on se, että todennäköisesti tuo koira kasvaa ihan kieroon, kun mä en vaan osaa. Pilaan sen elämän, kun en osaa kasvattaa sitä. Sillä olisi ollut niin paljon paremmat oltavat jossain muualla... Sitten taas toisaalta. On ehkä semisti myöhäistä oikeasti luopua siitä. Se saisi elinikäiset traumat, enkä mäkään oikeasti siitä eroon halua. Kärsin nyt vain omasta tyhmyydestäni, ja itsehillinnän puutteesta.
Nyt kun asiaan pääsin, niin itsehillintä - tai siis sen puute - on ehkä mun suurin ongelmani tässä elämässä. En malta koskaan odottaa mitään. Kaikki on saatava heti, tai sitten ne voi unohtaa. Ja kun ei tullut säästettyä teininä siihen ajokorttiin ja ajettua sitä heti täysi-ikäistyttyä, niin oikeastaan mua ei nyt sitten enää kiinnosta hommata sitä. Se helpottaisi asioita kyllä, mutta vaikka puhun sen hommaamisesta, niin en oikeasti koskaan suo ajatustakaan sille. Jotenkin aina vain lykkään sen ajatuksen sivuun, kun tuntuu niin vaikealta säästää niin isoja summia. Ei sillä että mulla olisi vielä ollut paljoakaan mahdollisuuksia, kun en juuri tienaakaan.
Kiinnostuksen puute on toinen. Voi olla, että olen lipsahtanut masennuksen puolelle sen verran pahasti, ettei tästä ihan äkkiä aleta asioista suuresti kiinnostumaankaan. Hells, me ollaan harrastettu seksiä kerran tänä vuonna, eikä sitäkään mun aloitteestani. Anteeksi vaan kaikille, jotka eivät halunneet tietää. Mutta kai sekin jotain kertoo siitä, kuinka paljon mua kiinnostaa. Tiskit on lojunu altaassa kohta taas viikon. Kiepsautin unirytmini jo kertaalleen ympäri, ja nyt se on taas vituillaan.
Äiti oli joskus aikaa sitten sitä mieltä, että mun pitäisi mennä käymään lääkärillä. Se tuntuu niin turhalta, ei mua kiinnosta. En tunne olevani lääkityksen tarpeessa, tahdon vain, että minut jätettäisiin rauhaan mielikuvitusmaailmaani. Tuntuu todella pahalta aina, kun on pakko herätä eskapismitranssista ja kohdattava todellisuus viemällä koira ulos. Pelkään jo ennalta, että vastaan tulee joku mummeli pikkukoiransa kanssa, ja että sen kanssa on pakko kommunikoida. Joskus en halua olla tekemisissä yhdenkään elävän olennon kanssa. Paitsi jos ne ovat vihreitä, lihaksikkaita ja niillä on torahampaat.
Mikähän päivä tänään on? Pitääkö mun mennä lääkäriin? Pelkään, että käynti osoittautuu turhaksi. Jos en itse koe itselläni olevan mitään ongelmaa, miksi lääkäri olisi sitä mieltä? En halua syödä lääkkeitä.
Tahdon seikkailuun. Tahdon lähteä hatutta päin keväisenä aamuna, kuten Bilbo.
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Pikainen päivitys
Kyllä, olen elossa!
Sain unirytmini käänettyä lähes ihmisstandardeihin sopivaksi. Ja huomennakin on pakko herätä aikaisin, jotta saan soitettua Nanolle tehosterokoteajan. Sillä saattaa myös olla pissatulehdus, sehän tästä vielä puuttuikin.
Olen tosiaan miettinyt sitä käsityöopettajan ammattia, ja toissapäivänä tarttui työkkäristä mukaan hakuopas poliisin perustutkintoon. Niin, miksikäs ei. Veikkaan tosin, että ne vähän ihmiset, joita tunnen tästä kaupungista, kaikkoavat sen siliän tien, jos ikinä valmistun poliisiksi. Tunnen - tai oikeastaan en tunne, vain tiedän - lähinnä kaikennäköisiä laitapuolen kulkijoita. :D
Mutta toistaiseksi annan asian hautua. Todennäköisesti pitkään, olisi ihan hyvä oppia hauduttelemaan edes jotakin pitkään ennen kuin suunapäänä ryntää nolaamaan itsensä.
Olen ollut tämän alkuviikon jotenkin ihan superaktiivinen. Maanantaina kävin vain työkkärissä ja kirjakaupassa, mutta jo eilen tuli liikuttua vähän enemmänkin. Hoidin työttömyysasiat kuntoon, kävin koululla moikkaamassa kavereita ja menin Iidan kyydillä Turenkiin moikkaamaan Idaa. Tänään en käynyt missään muualla kuin Nanon kanssa lenkillä ja pellolla. Mutta kun se pellolla olo meni siihen, että Nano päätti syödä jonkun toisen koiran paskaa, eikä se neljästä kerrasta uskonut vaan dyykkasi aina takaisin sinne kinokseen, niin mulla paloi käämi ja mä raahasin sen kotiin.
Sitten, hyvät naiset ja herrat, minä Zumbasin!
Se oli ihan hullua. Sitten suihku, pyykit, tiskit ja kaalikeitto, ite. <3 Järjestelin myös lankojani tuosta sohvalta, ja niitä onkin kertynyt. Luulen, että teen suurimmasta osasta sukkia, ehkä myös lapasia. Ja jonain Herran päivänä ehkä jopa sen yhden pipon, minkä olen vielä vannonut tekeväni. Muuten pipot on niin vaikeita, etten oikeasti halua aloittaa vain epäonnistuakseni. (Ai sukat on helppoja mutta pipot ei? Jep, näin on, allekirjoitan) Novitan punamustia Varpu -keriä olen hamstrannut kolme kappaletta, ne ovat siis niitä jumalattoman isoja mitä löytyi Hämeenlinnan Citymarketista, ja toivon, että niistä riittää villapaitaan. Sitten kun uskallan aloittaa, that is.
Ai niin... Omar on nyt sitten, kaikesta päätellen, kuollut. Ei se liikkunut enää ollenkaan, vaikka Riku ruiskutti pullosta vettä suoraan sen päälle, ja aina ennen se on mennyt siitä ihan sekaisin...
Notta RIP Omar, kaveri ei edes ehtinyt kasvaa isoksi. :/
Eipä toisaalta ihme, se ei ole viimeiseen puoleen vuoteen meidän nähtemme syönyt muuta kuin yhden kärpäsen. Noilla tarantellauroksilla on vissiin tapana näännyttää itsensä nälkään.
Sain unirytmini käänettyä lähes ihmisstandardeihin sopivaksi. Ja huomennakin on pakko herätä aikaisin, jotta saan soitettua Nanolle tehosterokoteajan. Sillä saattaa myös olla pissatulehdus, sehän tästä vielä puuttuikin.
Olen tosiaan miettinyt sitä käsityöopettajan ammattia, ja toissapäivänä tarttui työkkäristä mukaan hakuopas poliisin perustutkintoon. Niin, miksikäs ei. Veikkaan tosin, että ne vähän ihmiset, joita tunnen tästä kaupungista, kaikkoavat sen siliän tien, jos ikinä valmistun poliisiksi. Tunnen - tai oikeastaan en tunne, vain tiedän - lähinnä kaikennäköisiä laitapuolen kulkijoita. :D
Mutta toistaiseksi annan asian hautua. Todennäköisesti pitkään, olisi ihan hyvä oppia hauduttelemaan edes jotakin pitkään ennen kuin suunapäänä ryntää nolaamaan itsensä.
Olen ollut tämän alkuviikon jotenkin ihan superaktiivinen. Maanantaina kävin vain työkkärissä ja kirjakaupassa, mutta jo eilen tuli liikuttua vähän enemmänkin. Hoidin työttömyysasiat kuntoon, kävin koululla moikkaamassa kavereita ja menin Iidan kyydillä Turenkiin moikkaamaan Idaa. Tänään en käynyt missään muualla kuin Nanon kanssa lenkillä ja pellolla. Mutta kun se pellolla olo meni siihen, että Nano päätti syödä jonkun toisen koiran paskaa, eikä se neljästä kerrasta uskonut vaan dyykkasi aina takaisin sinne kinokseen, niin mulla paloi käämi ja mä raahasin sen kotiin.
Sitten, hyvät naiset ja herrat, minä Zumbasin!
Se oli ihan hullua. Sitten suihku, pyykit, tiskit ja kaalikeitto, ite. <3 Järjestelin myös lankojani tuosta sohvalta, ja niitä onkin kertynyt. Luulen, että teen suurimmasta osasta sukkia, ehkä myös lapasia. Ja jonain Herran päivänä ehkä jopa sen yhden pipon, minkä olen vielä vannonut tekeväni. Muuten pipot on niin vaikeita, etten oikeasti halua aloittaa vain epäonnistuakseni. (Ai sukat on helppoja mutta pipot ei? Jep, näin on, allekirjoitan) Novitan punamustia Varpu -keriä olen hamstrannut kolme kappaletta, ne ovat siis niitä jumalattoman isoja mitä löytyi Hämeenlinnan Citymarketista, ja toivon, että niistä riittää villapaitaan. Sitten kun uskallan aloittaa, that is.
Ai niin... Omar on nyt sitten, kaikesta päätellen, kuollut. Ei se liikkunut enää ollenkaan, vaikka Riku ruiskutti pullosta vettä suoraan sen päälle, ja aina ennen se on mennyt siitä ihan sekaisin...
Notta RIP Omar, kaveri ei edes ehtinyt kasvaa isoksi. :/
Eipä toisaalta ihme, se ei ole viimeiseen puoleen vuoteen meidän nähtemme syönyt muuta kuin yhden kärpäsen. Noilla tarantellauroksilla on vissiin tapana näännyttää itsensä nälkään.
lauantai 8. tammikuuta 2011
Valvon
Nyt suunnilleen 24 h ollut hereillä. En ole pitkään aikaan valvonut näin pitkään, mutta unirytmi on pakko saada edes jotenkin kohdilleen. Olo on todella sekava. Kelailin, että yritän huijata kroppaa ja syön aamupalan ihan niinkuin joka aamu, mutta ei mennyt helppoon. Eiliset meikit on naamalla edelleen. Riku sanoi, että pitää käydä Prismassa. Pakko pestä naama ja meikata uudelleen. Jos saisin pidettyä itseni hereillä edes kolmeen asti... Sen jälkeen voisi jo hyvillä mielin mennä nukkumaan. Nukun aina ihan hirveän pitkään, jos olen valvonut yön yli. Kolmen jälkeen kun menee tutimaan, niin hyvällä tsägällä herää vasta aamukuudelta på söndag. Tähän tähtään.
WoWissa seikkailen levelillä 66. Kai mä joskus sen lokinkin saan isoksi. Sääli, ettei kavereita pelaa samalla servulla.
Jahas, käsky kävi. Pitää kuulemma valmistautua Prismaan. Prisma = maailmanloppu, apparently.
WoWissa seikkailen levelillä 66. Kai mä joskus sen lokinkin saan isoksi. Sääli, ettei kavereita pelaa samalla servulla.
Jahas, käsky kävi. Pitää kuulemma valmistautua Prismaan. Prisma = maailmanloppu, apparently.
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Ajattelin sillain semisti ex tempore poistua Hyvinkäälle tästä.
Eilisen saldo: puoli villasukkaa, sängyssä muumilakanat ja laminaatti 1 - mattoveitsi 0.
Toivottavasti Nano ei mene yhtä sekaisin kun olen yötä poissa, kuin viime kerralla. Astetta vähemmän ripulia olis ihan kova!
Vittuku pitää taas soittaa Kelaan. Hanukasta.
Eilisen saldo: puoli villasukkaa, sängyssä muumilakanat ja laminaatti 1 - mattoveitsi 0.
Toivottavasti Nano ei mene yhtä sekaisin kun olen yötä poissa, kuin viime kerralla. Astetta vähemmän ripulia olis ihan kova!
Vittuku pitää taas soittaa Kelaan. Hanukasta.
tiistai 4. tammikuuta 2011
Omg! J!nxin paketti saapui - taas!
En voi uskoa, miten nopeita ne voivat olla. Vastahan tilasin vajaa viikko sitten. :o
Tällä kertaa tällaiset:
Ja kyllä, pystyn hehkuttamaan onnellisena jostain tällaisesta. :D
Olen lukenut aivan uskomattomia fanficcejä. Niille jotka WoWista ja ficeistä ovat kiinnostuneita, niin voin suositella erittäin lämpimästi ainakin PheonReniä ja bush viperiä. Mahtavia tarinoita! Ei puutu romantiikkaa eikä äksöniä. Enimmäkseen äsken maininnujen tarinat sijoittuvat sinne horden puolelle. (Oikeasti, lukekaa, takaan ettette pety!)
Olen ollut todella passiivinen viime aikoina. Vaihteeksi. Tuntuu, etten vain jaksa. Koko ajan pitäisi nukkua, tai ainakin maata. Tiskaaminen ja pyykinpesu tuntuvat ylivoimaisilta vastustajilta. Pyykinpesusta olisi helppo aloittaa, se on aina kivoin kotitöistä. Vaatii uskomattoman määrän henkistä valmistautumista, mutta aion pistää tänään koneen pyörimään. Joko vaatteet tai lakanat, en ole vielä päättänyt. Tiskit... No, niistä voidaan neuvotella. Menen tänään poikkeamaan Hallituskadulla ja auttamaan vähän Auroraa ja Saaraa remontissa, joten tuskin ehdin tiskejä.
Tuntuu, että saan paljon paremmin aikaiseksi, kun olen yksin täällä. En osaa selittää, mikä Rikun läsnäolossa häiritsee. Siivoan ja pidän huolta asunnosta muutenkin paremmin kun kukaan ei ole näkemässä. Sama juttu oli, kun asuin kotona. Tiskasin mieluiten silloin, kun olin joko yksin, tai korkeintaan muksujen kanssa kotona.
Aloin tekemään ensimmäisiä villasukkia itselle. Olin niitä varten ostanut Novitan Tico tico -lankaa, ruskeaa. Nyt vasta kun vartta aloin tekemään, niin huomasin, että siellä seassa on vihreääkin. Ei siis sillä, vihreässä ei ole mitään vikaa, mutta olin niin asennoitunut siihen, että "jee jee, ruskeat sukat!" että jotenkin petyin kamalasti kun ne eivät olekaan kokonaan ruskeat... :D Kyllä maailma on paha, paha paikka. Varsinkin kun pitää itseä syyttää kaikesta.
Aloin myös neulomaan ihan randomeja putkiloita jämälangoista. Ehkä niistä tulee hyvät käsineet/rannekkeet, tai jotakin. Oli vaan pakko saada hetkeksi aikaa ne maailman ohuimmat sukkapuikot pois käsistä, joten tein välissä aina jotakin paksumpaa. :D
Tällä kertaa tällaiset:
Ja kyllä, pystyn hehkuttamaan onnellisena jostain tällaisesta. :D
Olen lukenut aivan uskomattomia fanficcejä. Niille jotka WoWista ja ficeistä ovat kiinnostuneita, niin voin suositella erittäin lämpimästi ainakin PheonReniä ja bush viperiä. Mahtavia tarinoita! Ei puutu romantiikkaa eikä äksöniä. Enimmäkseen äsken maininnujen tarinat sijoittuvat sinne horden puolelle. (Oikeasti, lukekaa, takaan ettette pety!)
Olen ollut todella passiivinen viime aikoina. Vaihteeksi. Tuntuu, etten vain jaksa. Koko ajan pitäisi nukkua, tai ainakin maata. Tiskaaminen ja pyykinpesu tuntuvat ylivoimaisilta vastustajilta. Pyykinpesusta olisi helppo aloittaa, se on aina kivoin kotitöistä. Vaatii uskomattoman määrän henkistä valmistautumista, mutta aion pistää tänään koneen pyörimään. Joko vaatteet tai lakanat, en ole vielä päättänyt. Tiskit... No, niistä voidaan neuvotella. Menen tänään poikkeamaan Hallituskadulla ja auttamaan vähän Auroraa ja Saaraa remontissa, joten tuskin ehdin tiskejä.
Tuntuu, että saan paljon paremmin aikaiseksi, kun olen yksin täällä. En osaa selittää, mikä Rikun läsnäolossa häiritsee. Siivoan ja pidän huolta asunnosta muutenkin paremmin kun kukaan ei ole näkemässä. Sama juttu oli, kun asuin kotona. Tiskasin mieluiten silloin, kun olin joko yksin, tai korkeintaan muksujen kanssa kotona.
Aloin tekemään ensimmäisiä villasukkia itselle. Olin niitä varten ostanut Novitan Tico tico -lankaa, ruskeaa. Nyt vasta kun vartta aloin tekemään, niin huomasin, että siellä seassa on vihreääkin. Ei siis sillä, vihreässä ei ole mitään vikaa, mutta olin niin asennoitunut siihen, että "jee jee, ruskeat sukat!" että jotenkin petyin kamalasti kun ne eivät olekaan kokonaan ruskeat... :D Kyllä maailma on paha, paha paikka. Varsinkin kun pitää itseä syyttää kaikesta.
Aloin myös neulomaan ihan randomeja putkiloita jämälangoista. Ehkä niistä tulee hyvät käsineet/rannekkeet, tai jotakin. Oli vaan pakko saada hetkeksi aikaa ne maailman ohuimmat sukkapuikot pois käsistä, joten tein välissä aina jotakin paksumpaa. :D
lauantai 1. tammikuuta 2011
Uutta vuotta!
Ajattelin, että tästä uudesta vuodesta tulee maailman tylsin ikinä ja me istutaan vain kotona tekemättä mitään, kun tuo Nanokin on. Mutta sitten kävikin niin, että Nano ei pelännyt raketteja ollenkaan. Iltalenkillä pelloilla se katseli hetkisen ja jatkoi vaan matkaa. Tästä rohkaistuneena lähdettiin mutsin matkassa Anttoselle ja otettiin koirakin mukaan. Siellä käväistiin Virvelinrannassa katsomassa ja räjäyttelemässä raketteja, ja Nano katseli niitä paukkuja ja yritti haukata niitä sieltä taivaalta... :DDD Olihan se aika sanoinkuvaamattoman hupaisa näky.
Mulla oli mukava ilta, Rikusta en tiedä. :D Kolmen maissa alettiin tekemään lähtöä, ja neljän aikoihin oltiin kotona nukkumassa. Paljoa en juonut, syödä muistin. Aamulla oli vähän höntti olo niinkuin aina kun on edes vähän juonut ja valvonut (vaikka unirytmi oli kyllä valmiiksi aivan vituillaan) mutta suihku ja aamupala jeesas.
Pitäisiköhän sitä tehdä joku uuden vuoden lupaus. Olen miettinyt sellaisia, kuin "pudotan painoa 75 kiloon" tai "lopetan karkinsyönnin niin ja niin pitkäksi aikaa" tai "en juo tänä vuonna alkoholia". Terveysjuttuja!
Helpointa olisi mulle oikeasti olla juomatta. Seuraavaksi helpointa ehkä jopa pudottaa painoa. :D Karkinsyönti on jotenkin enemmän... Tapa. Sitä vaan on pakko syödä. Se karkinhimo mikä iskee vähintään kerran viikossa on jotain ihan järkyttävää. Olen huomannut itsekin, että vaikka vähän aikaa odottelisin, että se menee ohi, niin loppujen lopuksi ostan kuitenkin. Ihan vain, koska olen päättänyt tänään syödä karkkia. Eli tapa siitä enemmän on tullut.
Taidan miettiä pari viikkoa noita uudenvuodenlupausjuttuja. Riku on mulkku.
Mulla oli mukava ilta, Rikusta en tiedä. :D Kolmen maissa alettiin tekemään lähtöä, ja neljän aikoihin oltiin kotona nukkumassa. Paljoa en juonut, syödä muistin. Aamulla oli vähän höntti olo niinkuin aina kun on edes vähän juonut ja valvonut (vaikka unirytmi oli kyllä valmiiksi aivan vituillaan) mutta suihku ja aamupala jeesas.
Pitäisiköhän sitä tehdä joku uuden vuoden lupaus. Olen miettinyt sellaisia, kuin "pudotan painoa 75 kiloon" tai "lopetan karkinsyönnin niin ja niin pitkäksi aikaa" tai "en juo tänä vuonna alkoholia". Terveysjuttuja!
Helpointa olisi mulle oikeasti olla juomatta. Seuraavaksi helpointa ehkä jopa pudottaa painoa. :D Karkinsyönti on jotenkin enemmän... Tapa. Sitä vaan on pakko syödä. Se karkinhimo mikä iskee vähintään kerran viikossa on jotain ihan järkyttävää. Olen huomannut itsekin, että vaikka vähän aikaa odottelisin, että se menee ohi, niin loppujen lopuksi ostan kuitenkin. Ihan vain, koska olen päättänyt tänään syödä karkkia. Eli tapa siitä enemmän on tullut.
Taidan miettiä pari viikkoa noita uudenvuodenlupausjuttuja. Riku on mulkku.
perjantai 31. joulukuuta 2010
torstai 30. joulukuuta 2010
Fanityttöys #1
Wii! J!nxin paketti oli tullut postissa!
Tällaista tällä kertaa! :
Ahhahhaahhaaa... Rakastan tota jälkimmäistä!
Pakko leuhkia, omistan myös nämä:
Paha WoWinörtti en ole, mutta juuri tällaisesta diggaan! Tällaiset "fanituotteet" ei oo paha tapa tunnustaa. :D
Tällaista tällä kertaa! :
Ahhahhaahhaaa... Rakastan tota jälkimmäistä!
Pakko leuhkia, omistan myös nämä:
Paha WoWinörtti en ole, mutta juuri tällaisesta diggaan! Tällaiset "fanituotteet" ei oo paha tapa tunnustaa. :D
keskiviikko 29. joulukuuta 2010
tiistai 28. joulukuuta 2010
Kansalaiset, meedbörjare:
Mä diggaan mun kumisesta perunanenästä. Ja sille kukaan teistä ei mitään mahda. Ikinä en mene leikkaukseen!
Kai se on pakko ottaa kantaa...
... tähän koiranpennuntappojupakkaan nimittäin.
Muunmuassa IS uutisoi tästä tapauksesta, joka Äänekoskella sattui Joulupäivän ja Tapaninpäivän välissä. Lyhyesti: 7 kuukautta vanha Reko-koira koki melkomoisen julman kohtalon, kun sitä ensin heiteltiin ympäri asuntoa, hakattiin nyrkein ja paistinpannuin päähän, ja lopuksi kuristettiin talutusremmillä kuoliaaksi. Tekijät on kuvin ja nimin varusteltuna ystävällisesti julkistettu naamakirjassa, kaksi "miestä" ja yksi nainen. Nainen oletettavasti oli koiran omistaja ja vuotta nuorempi kuin minä.
Tapaus sai ilmeisesti alkunsa kaukosäätimestä. Reko oli kutiavia hampaitaan helpottanut kaukosäätimellä, josta omistaja ja tämän poikaystävä eivät vissiinkän pitäneet. Tämähän on siis kovin oivallinen syy kiduttaa koiranpentua ja kuristaa se.
Tämä kaikki siis nettilehtien ja keskusteluiden pohjalta.
En aio kääntää takkia, ja toivon ettei kukaan nyt ymmärrä minua väärin, mutta ihmiset ovat kyllä ylireagoineet aika pahasti. Tietenkään ei koskaan ole oikein tehdä mitään tuollaista koiralle, josta ei oikeasti ole aikuiselle - tässä tapauksessa fyysisesti aikuiselle... - ihmiselle mitään vastusta. En myöskään aio sen kummemmin puolustella tekijöitä. Vain sen voin sanoa, että tiedän kyllä, millaista koiranpennun kanssa eläminen on. Siinä palaa käämit äkkiä, joten on helppo arvata, miksi tähän tilanteeseen todennäköisesti päädyttiin. Sitä en ymmärrä, että miten koiranpennun kurittamiseen tarvittiin kolme ihmistä, ja miten tilanne pääsi riistäytymään noin pahasti käsistä.
Omalla tavallaan oikeasti käy sääliksi noita ihmisiä. On tasan varmaa, etteivät he voi pitkään aikaan käydä edes kaupassa ilman, että joku vähintään sylkee päälle. Olen ehkä liian empaattinen ihminen, mutta enemmän minua järkyttivät ihmisten pahantahtoiset "toivottavasti sekin huora kuolisi pois" -tyyppiset kommentit naamakirjassa. Väkivalta aiheuttaa lisää väkivaltaa. Noiden kommenttien viljelijät eivät ehkä ole niin hyviä ja oikeudenmukaisia Kapteeni Amerikkoja, kuin voisi kuvitella, jos he eivät kykene noinkaan vähään empatiaan. Ei, en toivo, että tekijät joutuisivat sähkötuoliin, enkä että he kokisivat täsmälleen saman kohtalon, jonka koiralle aiheuttivat. Vankilatuomio on kyllä paikallaan, mutta väärinhän se olisi, jos he pääsisivät tilanteesta jollain niin helpolla kuin kuolemalla, right?
Suomi on oikeusvaltio (joskin jossain suhteissa melko kehno sellainen) ja oletan, että raastuvassa tavataan. Linnassa on aikaa miettiä tekosiaan, ja ehkä, hyvässä lykyssä, jopa oppia niistä jotakin. Se on sääli, että kaikki kolme käytännössä tuhosivat elämänsä noin nuorina. Mutta minkäs teet. Johan kaikki olivat ymmärtääkseni täysi-ikäisiä. Tervetuloa maailmaan, täällä pärjätä saa omillaan, lauloi joku suomalainen punapää aikoinaan. Vastuu on otettava, ikävämpi juttu.
Katson omaa pentuani ihan uusin silmin taas tämän jälkeen. En sano, että olisin maailman positiivisin kasvattaja tai kouluttaja. Minullakin on lyhyt pinna, ja olen kyllä kurittanut Nanoa jos on tarve vaatinut. Niskani päälle yrittäminen muulloin kuin leikkiessä ja sormieni käyttäminen vetoleluna ovat sellaisia juttuja, joita en hyväksy, ja joista seuraa selätys. Käytän siis voimakeinoja, ja nyt kansalaiset tarkkana! EI väkivaltaa, vaan voimakeinoja. Siinä on vissi ero. Tuosta koirasta tulee iso ja voimakas, mutta minun on aina oltava isompi ja voimakkaampi, näytettävä kaapin paikka ja pidettävä koirani alapuolellani. Toisaalta tarjoan koiralle myös ruuan ja katon pään päälle, olen aina sen suojana ja turvana ja huolehdin sen terveydestä. Sitä on hyvä johtajuus. Ja vaikka saatan heittää Nanon selälleen sen oman perseilyn seurauksena, niin ei kyllä tulisi mieleenkään käyttää nyrkkiä. Olen joskun läpsäyttänyt sitä kuonolle, jos se on esimerkiksi repinyt vaatteitani kiellosta huolimatta, mutta nyrkissä menee raja.
Olen osittain silloin tällöin katunut koiran ottoa, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Nano on ehtinyt kiintyä meihin ja me siihen niin paljon, ettei luopuminen tule enää kyseeseenkään. Ja vaikka en olisikaan ehtinyt kiintyä siihen niin paljon kuin se minuun, niin en silti voisi enää luopua siitä. Se olisi väärin koiraa kohtaan, ja hyvin todennäköisesti pahasta sen mielenterveydelliselle kehitykselle. Minä otin koiran, joten kannan siitä vastuun (avomiehen suosiollisella avustuksella, luonnollisesti). Jos se perseilee, pistän sen kuriin. Jos se tulee kipeäksi, vien sen eläinlääkäriin ja hoidan sen terveeksi. Jos se syö kaukosäätimen, se syö kaukosäätimen. Mitäs jätin jonkin niin oleellisen sen ulottuville. Koiranomistajan pitäisi tietää paremmin.
Terveisiä Äänekoskelle: Voin vain kuvitella, kuinka pahalta teistä tuntuu. Sitä en tiedä, kuinka paljon kadutte koiran kohtaloa, mutta tiedän, että kadutte. Edes sen takia, että se sai teidät tilanteeseen, jossa nyt olette. Voimia teille, sillä yhteiskunnan halveksunnan koheena oleminen ja sen ulkopuolelle sulkeminen on varmasti hyvin raskasta. Muistakaa kuitenkin: Kaadoitte itse paskat omaan niskaanne, nyt kärsitte seuraukset ja kannatte vastuunne. Tervetuloa maailmaan.
Muunmuassa IS uutisoi tästä tapauksesta, joka Äänekoskella sattui Joulupäivän ja Tapaninpäivän välissä. Lyhyesti: 7 kuukautta vanha Reko-koira koki melkomoisen julman kohtalon, kun sitä ensin heiteltiin ympäri asuntoa, hakattiin nyrkein ja paistinpannuin päähän, ja lopuksi kuristettiin talutusremmillä kuoliaaksi. Tekijät on kuvin ja nimin varusteltuna ystävällisesti julkistettu naamakirjassa, kaksi "miestä" ja yksi nainen. Nainen oletettavasti oli koiran omistaja ja vuotta nuorempi kuin minä.
Tapaus sai ilmeisesti alkunsa kaukosäätimestä. Reko oli kutiavia hampaitaan helpottanut kaukosäätimellä, josta omistaja ja tämän poikaystävä eivät vissiinkän pitäneet. Tämähän on siis kovin oivallinen syy kiduttaa koiranpentua ja kuristaa se.
Tämä kaikki siis nettilehtien ja keskusteluiden pohjalta.
En aio kääntää takkia, ja toivon ettei kukaan nyt ymmärrä minua väärin, mutta ihmiset ovat kyllä ylireagoineet aika pahasti. Tietenkään ei koskaan ole oikein tehdä mitään tuollaista koiralle, josta ei oikeasti ole aikuiselle - tässä tapauksessa fyysisesti aikuiselle... - ihmiselle mitään vastusta. En myöskään aio sen kummemmin puolustella tekijöitä. Vain sen voin sanoa, että tiedän kyllä, millaista koiranpennun kanssa eläminen on. Siinä palaa käämit äkkiä, joten on helppo arvata, miksi tähän tilanteeseen todennäköisesti päädyttiin. Sitä en ymmärrä, että miten koiranpennun kurittamiseen tarvittiin kolme ihmistä, ja miten tilanne pääsi riistäytymään noin pahasti käsistä.
Omalla tavallaan oikeasti käy sääliksi noita ihmisiä. On tasan varmaa, etteivät he voi pitkään aikaan käydä edes kaupassa ilman, että joku vähintään sylkee päälle. Olen ehkä liian empaattinen ihminen, mutta enemmän minua järkyttivät ihmisten pahantahtoiset "toivottavasti sekin huora kuolisi pois" -tyyppiset kommentit naamakirjassa. Väkivalta aiheuttaa lisää väkivaltaa. Noiden kommenttien viljelijät eivät ehkä ole niin hyviä ja oikeudenmukaisia Kapteeni Amerikkoja, kuin voisi kuvitella, jos he eivät kykene noinkaan vähään empatiaan. Ei, en toivo, että tekijät joutuisivat sähkötuoliin, enkä että he kokisivat täsmälleen saman kohtalon, jonka koiralle aiheuttivat. Vankilatuomio on kyllä paikallaan, mutta väärinhän se olisi, jos he pääsisivät tilanteesta jollain niin helpolla kuin kuolemalla, right?
Suomi on oikeusvaltio (joskin jossain suhteissa melko kehno sellainen) ja oletan, että raastuvassa tavataan. Linnassa on aikaa miettiä tekosiaan, ja ehkä, hyvässä lykyssä, jopa oppia niistä jotakin. Se on sääli, että kaikki kolme käytännössä tuhosivat elämänsä noin nuorina. Mutta minkäs teet. Johan kaikki olivat ymmärtääkseni täysi-ikäisiä. Tervetuloa maailmaan, täällä pärjätä saa omillaan, lauloi joku suomalainen punapää aikoinaan. Vastuu on otettava, ikävämpi juttu.
Katson omaa pentuani ihan uusin silmin taas tämän jälkeen. En sano, että olisin maailman positiivisin kasvattaja tai kouluttaja. Minullakin on lyhyt pinna, ja olen kyllä kurittanut Nanoa jos on tarve vaatinut. Niskani päälle yrittäminen muulloin kuin leikkiessä ja sormieni käyttäminen vetoleluna ovat sellaisia juttuja, joita en hyväksy, ja joista seuraa selätys. Käytän siis voimakeinoja, ja nyt kansalaiset tarkkana! EI väkivaltaa, vaan voimakeinoja. Siinä on vissi ero. Tuosta koirasta tulee iso ja voimakas, mutta minun on aina oltava isompi ja voimakkaampi, näytettävä kaapin paikka ja pidettävä koirani alapuolellani. Toisaalta tarjoan koiralle myös ruuan ja katon pään päälle, olen aina sen suojana ja turvana ja huolehdin sen terveydestä. Sitä on hyvä johtajuus. Ja vaikka saatan heittää Nanon selälleen sen oman perseilyn seurauksena, niin ei kyllä tulisi mieleenkään käyttää nyrkkiä. Olen joskun läpsäyttänyt sitä kuonolle, jos se on esimerkiksi repinyt vaatteitani kiellosta huolimatta, mutta nyrkissä menee raja.
Olen osittain silloin tällöin katunut koiran ottoa, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Nano on ehtinyt kiintyä meihin ja me siihen niin paljon, ettei luopuminen tule enää kyseeseenkään. Ja vaikka en olisikaan ehtinyt kiintyä siihen niin paljon kuin se minuun, niin en silti voisi enää luopua siitä. Se olisi väärin koiraa kohtaan, ja hyvin todennäköisesti pahasta sen mielenterveydelliselle kehitykselle. Minä otin koiran, joten kannan siitä vastuun (avomiehen suosiollisella avustuksella, luonnollisesti). Jos se perseilee, pistän sen kuriin. Jos se tulee kipeäksi, vien sen eläinlääkäriin ja hoidan sen terveeksi. Jos se syö kaukosäätimen, se syö kaukosäätimen. Mitäs jätin jonkin niin oleellisen sen ulottuville. Koiranomistajan pitäisi tietää paremmin.
Terveisiä Äänekoskelle: Voin vain kuvitella, kuinka pahalta teistä tuntuu. Sitä en tiedä, kuinka paljon kadutte koiran kohtaloa, mutta tiedän, että kadutte. Edes sen takia, että se sai teidät tilanteeseen, jossa nyt olette. Voimia teille, sillä yhteiskunnan halveksunnan koheena oleminen ja sen ulkopuolelle sulkeminen on varmasti hyvin raskasta. Muistakaa kuitenkin: Kaadoitte itse paskat omaan niskaanne, nyt kärsitte seuraukset ja kannatte vastuunne. Tervetuloa maailmaan.
lauantai 25. joulukuuta 2010
Jee, olin ollut kiltti!
Sain hei lahjoja, wuhu!
Äitiltä ja isiltä sain muumilakanat! Ja hiljaisen hiustenkuivaajan, tuo nykyinen pitää aika kovaa meteliä.
Siniltä tuli Geisha almond -konvehteja ja hienosti kaivertamalla koristeltu kaulin. Luulen, että se on koristekäyttöön. :D
Kipalta ja Eerolta tuli kakkuvuokia ja pursotinsetti. Pitää vissiin alkaa leipomaan?
Mummilta tuli Paradis -konvehteja ja parikymppiä, voin itse ostaa jotakin kivaa. Rahalahjat on ykkösiä!
Mannalta sain sellaisen itsetehdyn kynttiläkipon.
Sitten sain vielä anopilta kuumaliimapyssyn, pitää alkaa askarrella fantasia-asuja, niinkun kouluaikana!
Siinä ne vissiin olivat. Katselin tänä aamuna tuota tekemääni joululahjatoivelistaa, ja tajusin, etten saanut mitään mitä siinä listassa olisi ollut. Mutta eipä se niin justiinsa ole!
Illalla tultiin Terviksestä kotia nukkumaan, ja puoli seitsemältä aamulla heräsin ihan hirveään hammassärkyyn. Koko oikeaa poskea särki, sekä ala- että yläleukaa. Tihrustin vähän aikaa itkua sängyssä, ja menin sitten hammaslangalla sörkkimään hammasvälejä. Oli siellä jotain plakkia vissiin, ja verta tuli niin perkeleesti. Sitten vielä lopuksi harjasin oikein hitaasti ja huolella, ja otin särkylääkkeen, ja menin takaisin nukkumaan. En ole varma, onko siellä nyt reikiä, vai onko leuka kipeä viisareiden takia, mutta tuskaa tämä on. Koko ajan on joko ikenet tai koko leukaluu ihan paskana.
Tänään Rikun isovanhemmille syömään, toivottavasti tämä hammassärky poistuu johonkin ennen sitä. Ehkä otan taas särkylääkettä ennen lähtöä.
EDIT//
Ette muuten ikinä usko, viimeks kun kävin porukoilla vaa'alla, ni painoin 83 kiloa. Semisti yli. No, eilen kävin Terviksessä, ja se näytti 78,4. Jouluaterian JÄLKEEN. Mitä hemmettiä?
Äitiltä ja isiltä sain muumilakanat! Ja hiljaisen hiustenkuivaajan, tuo nykyinen pitää aika kovaa meteliä.
Siniltä tuli Geisha almond -konvehteja ja hienosti kaivertamalla koristeltu kaulin. Luulen, että se on koristekäyttöön. :D
Kipalta ja Eerolta tuli kakkuvuokia ja pursotinsetti. Pitää vissiin alkaa leipomaan?
Mummilta tuli Paradis -konvehteja ja parikymppiä, voin itse ostaa jotakin kivaa. Rahalahjat on ykkösiä!
Mannalta sain sellaisen itsetehdyn kynttiläkipon.
Sitten sain vielä anopilta kuumaliimapyssyn, pitää alkaa askarrella fantasia-asuja, niinkun kouluaikana!
Siinä ne vissiin olivat. Katselin tänä aamuna tuota tekemääni joululahjatoivelistaa, ja tajusin, etten saanut mitään mitä siinä listassa olisi ollut. Mutta eipä se niin justiinsa ole!
Illalla tultiin Terviksestä kotia nukkumaan, ja puoli seitsemältä aamulla heräsin ihan hirveään hammassärkyyn. Koko oikeaa poskea särki, sekä ala- että yläleukaa. Tihrustin vähän aikaa itkua sängyssä, ja menin sitten hammaslangalla sörkkimään hammasvälejä. Oli siellä jotain plakkia vissiin, ja verta tuli niin perkeleesti. Sitten vielä lopuksi harjasin oikein hitaasti ja huolella, ja otin särkylääkkeen, ja menin takaisin nukkumaan. En ole varma, onko siellä nyt reikiä, vai onko leuka kipeä viisareiden takia, mutta tuskaa tämä on. Koko ajan on joko ikenet tai koko leukaluu ihan paskana.
Tänään Rikun isovanhemmille syömään, toivottavasti tämä hammassärky poistuu johonkin ennen sitä. Ehkä otan taas särkylääkettä ennen lähtöä.
EDIT//
Ette muuten ikinä usko, viimeks kun kävin porukoilla vaa'alla, ni painoin 83 kiloa. Semisti yli. No, eilen kävin Terviksessä, ja se näytti 78,4. Jouluaterian JÄLKEEN. Mitä hemmettiä?
torstai 23. joulukuuta 2010
Jouluja!
Yritän löytää joulumieleni! :) Taustalla soi siispä Arja Korisevan "Saa joulu aikaan sen" -levy. Jouluperinne sekin! Perheemme Ainoa ja Oikea joulu-cd.
Stressaa, sillä tahtoisin olla oman sukuni luona joulun, mutta minut on kutsuttu myös Rikun äidille syömään. Ajat menevät melkein tasan päällekkäin. Voisin tietysti kohteliaasti kieltäytyä, mutta Riku sanoi vähän siihen malliin, että ruokaakin on varattu ihan mua ajatellen. Ei siis sillä, että söisin kuin hevonen, mutta on siis varattu useammalle. :D Se painostaa! En tahdo olla mulkku ja kieltäytyä, kun on muakin ajateltu, mutta tahtoisin todella myös olla oman perheeni kanssa jouluna. Kyllähän sen kaikki ymmärtävät.
... Sitä paitsi menen näillä näkymin joka tapauksessa Tervikseen syömään, jos ei kompromissia saada aikaiseksi. :D
Olen pessyt koneellisen pyykkiä, ja toinen mokoma on pyörimässä. Mitää joulusiivoa meillä ei tehdä, melkomoisen turhaa tuon koiruuden kanssa. Tiskata voisi, ja pienen läpivedon hetkeksi laittaa, jotta tulisi sisäilmasta vähän raikkaampi. Huomenna aamulla, mikäli siis pääsen ihmisten ajoissa ylös, aion keitellä riisipuurot. Tänään sain myös aikaiseksi aika hurjasti! Tein äitin takkiin napinlävet ja ompelin napit. Hyvää joulua vaan äiteelle!
... Tajusin juuri, mihin joulumieleni on ehkä mennyt. Mä tosiaan olen aika tiiviisti Rikun kanssa tekemisissä, ja sehän ei oo mitenkään erityisesti jouluihminen. Kyllähän nyt kanssaihmisen kyräily tarttuu. Tämän havainnon tehtyäni aion kuunnella Arja Korisevaa vielä hieman kovemmalla. :D
Mikäli en ehdi huomenna, niin...
Hyvää ja rauhallista joulua teille kaikille! Syökää niin paljon laatikoita ja kinkkua, että tulee paha olo. Olkaa kiitollisia siitä, että teitä rakastetaan ja saatte itse rakastaa. Muistakaa pitää villasukat jalassa ja kulta kainalossa.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, ja silleen! :)
Stressaa, sillä tahtoisin olla oman sukuni luona joulun, mutta minut on kutsuttu myös Rikun äidille syömään. Ajat menevät melkein tasan päällekkäin. Voisin tietysti kohteliaasti kieltäytyä, mutta Riku sanoi vähän siihen malliin, että ruokaakin on varattu ihan mua ajatellen. Ei siis sillä, että söisin kuin hevonen, mutta on siis varattu useammalle. :D Se painostaa! En tahdo olla mulkku ja kieltäytyä, kun on muakin ajateltu, mutta tahtoisin todella myös olla oman perheeni kanssa jouluna. Kyllähän sen kaikki ymmärtävät.
... Sitä paitsi menen näillä näkymin joka tapauksessa Tervikseen syömään, jos ei kompromissia saada aikaiseksi. :D
Olen pessyt koneellisen pyykkiä, ja toinen mokoma on pyörimässä. Mitää joulusiivoa meillä ei tehdä, melkomoisen turhaa tuon koiruuden kanssa. Tiskata voisi, ja pienen läpivedon hetkeksi laittaa, jotta tulisi sisäilmasta vähän raikkaampi. Huomenna aamulla, mikäli siis pääsen ihmisten ajoissa ylös, aion keitellä riisipuurot. Tänään sain myös aikaiseksi aika hurjasti! Tein äitin takkiin napinlävet ja ompelin napit. Hyvää joulua vaan äiteelle!
... Tajusin juuri, mihin joulumieleni on ehkä mennyt. Mä tosiaan olen aika tiiviisti Rikun kanssa tekemisissä, ja sehän ei oo mitenkään erityisesti jouluihminen. Kyllähän nyt kanssaihmisen kyräily tarttuu. Tämän havainnon tehtyäni aion kuunnella Arja Korisevaa vielä hieman kovemmalla. :D
Mikäli en ehdi huomenna, niin...
Hyvää ja rauhallista joulua teille kaikille! Syökää niin paljon laatikoita ja kinkkua, että tulee paha olo. Olkaa kiitollisia siitä, että teitä rakastetaan ja saatte itse rakastaa. Muistakaa pitää villasukat jalassa ja kulta kainalossa.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, ja silleen! :)
tiistai 21. joulukuuta 2010
Writer's block ja joulumieli hakusessa
Pitäisi vissiin jaksaa kirjoittaakin joskus jotakin?
Aloin yhtäkkiä pelkäämään tätä joulua. Se on jo niin lähellä, ja mun joulumieleni on edelleen tipotiessään. Se käväisi luonani tuossa lokakuussa, mutta nyt en saa sitä millään kiinni. Olen kyllä stressaamiseni stressannut, mulla on lahjat perheelle Rikua lukuunottamatta (sovimme ettemme osta toisillemme), ja tilasin itselleni joululahjaksi nämä ihanat kengät. :o
Olivat sopivasti alennuksessa näin joulun alla (alennus = kenkäkaupan listoissa melkoisen hintavat), mutta nuo olisivat ehkä oikeasti ensimmäiset järkevät kengät tänä vuonna...
Mutta tosiaan. Joulu.
Kuten varmaan jokaisessa perheessä, on meilläkin jouluperinteitä, joista pitäisin mielelläni kiinni. Normaalisti meillä on jokin teemaväri, esim. vihreä+kulta, punainen+hopea tms. Tänä vuonna on violettia ja hopeaa (jeah, goottijoulu!), eli toisinsanoen mm. pöytä- ja lautasliinat ja kynttilät tulevat edustamaan tätä väriteemaa. Itse tykkäisin myös pukeutua teeman mukaisesti, mutta sehän ei ole missään määrin pakollista. :)
Jokaisella meistä on myös oma kello. Jokaisen kellossa on sisällä nimi ja vuosiluku sen mukaan, milloin on tullut mukaan remmiin. Omassani lukee "Heta -91". Esim. isin kellossa lukee muistaakseni "Jari -95" koska sinä vuonna ne alkoivat äitin kanssa seukkailemaan. Jos muistan oikein. Äiti, korjaa jos olen väärässä. :D Hannun kellossa lukee "Pikkuveikka -90" koska se raukka ei ollut ehtinyt saamaan nimeä vielä jouluksi. ^^ Jokainen ripustaa oman kellonsa kuuseen. Ehkä hassu perinne, mutta se onkin meidän juttu se! Ja diggaan siitä.
Odotan vesi kielellä kinkkua ja imellettyä perunalaatikkoa. Tosin, pahoin pelkään, etten yksinkertaisesti jaksa syödä. Silloin kasvuiässä sitä söi helposti kolme täyttä lautasellista, mutta nykyään tuosta syömisestä on tullut niin hemmetin vaikeaa. Kiinteää ruokaa ei tahdo jaksaa, keitot ja muut kyllä menisivät alas isompinakin erinä. Pitänee pyytää, josko saisin kinkkuni ja laatikkoni kertaalleen tehosekoittimessa käytettynä.
Ruuan jälkeen aikuiset pitkittävät tahallaan ruokalepäilyään, kunnes mukulat hyppivät pitkin seiniä, ja sitten annetaan armon käydä oikeudesta ja päästään avaamaan lahjoja. Silloin, kun minä ja Hannu oltiin pienempiä, niin me toimittiin aina "tonttuina" eli me luettiin paketista, kenelle se on, ja jaettiin lahjoja kuusen alta. Se olisi tosi mukavaa vieläkin, mutta luulen, että minun on luovuttava tittelistäni. Nuo pienemmätkin mukulat ovat osanneet lukea jo useamman vuoden, ja tässä pitäisi itse kunkin alkaa aikuistumaan, valitettavasti.
Lahjojen jaon jälkeen sitten vaan ollaan. Silloin, kun olin pienempi, niin alettiin tekemään petiä sinne sun tänne pitkin taloa, ja nyt vanhempana lähdetään joskus myöhään illalla kotia nukkumaan.
Tiivistettynä: Meillä joulu tarkoittaa sitä, että ollaan ja syödään hyvin yhdessä. Musta on tosi paha ajatella, että joku joutuisi viettämään jouluansa yksin. Tietenkin on niitä, jotka haluavat joulun ajaksi erakoitua johonkin, mutta haluaisin, että kaikki voisivat viettää joulua sellaisten ihmisten kanssa, joista välittävät. Lahjat on vaan kiva bonari, oikeesti.
Ai niin, lopuksi tahdon varoittaa teitä, jotka mahdollisesti harkitsette koiran ottamista:
Kyllä, kuvastaa löytyy sakset, juustohöylä ja WC-harja, kivasti eteisen lattialla.
Kyllä, ne ovat terveyssiteitä, siististi pakattuina (onneksi).
Pöytäliinahan ei siis tavallisesti meillä roiku noin alhaalla repaleisena, mutta Nano päätti sisustaa uusiksi.
Aloin yhtäkkiä pelkäämään tätä joulua. Se on jo niin lähellä, ja mun joulumieleni on edelleen tipotiessään. Se käväisi luonani tuossa lokakuussa, mutta nyt en saa sitä millään kiinni. Olen kyllä stressaamiseni stressannut, mulla on lahjat perheelle Rikua lukuunottamatta (sovimme ettemme osta toisillemme), ja tilasin itselleni joululahjaksi nämä ihanat kengät. :o
Olivat sopivasti alennuksessa näin joulun alla (alennus = kenkäkaupan listoissa melkoisen hintavat), mutta nuo olisivat ehkä oikeasti ensimmäiset järkevät kengät tänä vuonna...
Mutta tosiaan. Joulu.
Kuten varmaan jokaisessa perheessä, on meilläkin jouluperinteitä, joista pitäisin mielelläni kiinni. Normaalisti meillä on jokin teemaväri, esim. vihreä+kulta, punainen+hopea tms. Tänä vuonna on violettia ja hopeaa (jeah, goottijoulu!), eli toisinsanoen mm. pöytä- ja lautasliinat ja kynttilät tulevat edustamaan tätä väriteemaa. Itse tykkäisin myös pukeutua teeman mukaisesti, mutta sehän ei ole missään määrin pakollista. :)
Jokaisella meistä on myös oma kello. Jokaisen kellossa on sisällä nimi ja vuosiluku sen mukaan, milloin on tullut mukaan remmiin. Omassani lukee "Heta -91". Esim. isin kellossa lukee muistaakseni "Jari -95" koska sinä vuonna ne alkoivat äitin kanssa seukkailemaan. Jos muistan oikein. Äiti, korjaa jos olen väärässä. :D Hannun kellossa lukee "Pikkuveikka -90" koska se raukka ei ollut ehtinyt saamaan nimeä vielä jouluksi. ^^ Jokainen ripustaa oman kellonsa kuuseen. Ehkä hassu perinne, mutta se onkin meidän juttu se! Ja diggaan siitä.
Odotan vesi kielellä kinkkua ja imellettyä perunalaatikkoa. Tosin, pahoin pelkään, etten yksinkertaisesti jaksa syödä. Silloin kasvuiässä sitä söi helposti kolme täyttä lautasellista, mutta nykyään tuosta syömisestä on tullut niin hemmetin vaikeaa. Kiinteää ruokaa ei tahdo jaksaa, keitot ja muut kyllä menisivät alas isompinakin erinä. Pitänee pyytää, josko saisin kinkkuni ja laatikkoni kertaalleen tehosekoittimessa käytettynä.
Ruuan jälkeen aikuiset pitkittävät tahallaan ruokalepäilyään, kunnes mukulat hyppivät pitkin seiniä, ja sitten annetaan armon käydä oikeudesta ja päästään avaamaan lahjoja. Silloin, kun minä ja Hannu oltiin pienempiä, niin me toimittiin aina "tonttuina" eli me luettiin paketista, kenelle se on, ja jaettiin lahjoja kuusen alta. Se olisi tosi mukavaa vieläkin, mutta luulen, että minun on luovuttava tittelistäni. Nuo pienemmätkin mukulat ovat osanneet lukea jo useamman vuoden, ja tässä pitäisi itse kunkin alkaa aikuistumaan, valitettavasti.
Lahjojen jaon jälkeen sitten vaan ollaan. Silloin, kun olin pienempi, niin alettiin tekemään petiä sinne sun tänne pitkin taloa, ja nyt vanhempana lähdetään joskus myöhään illalla kotia nukkumaan.
Tiivistettynä: Meillä joulu tarkoittaa sitä, että ollaan ja syödään hyvin yhdessä. Musta on tosi paha ajatella, että joku joutuisi viettämään jouluansa yksin. Tietenkin on niitä, jotka haluavat joulun ajaksi erakoitua johonkin, mutta haluaisin, että kaikki voisivat viettää joulua sellaisten ihmisten kanssa, joista välittävät. Lahjat on vaan kiva bonari, oikeesti.
Ai niin, lopuksi tahdon varoittaa teitä, jotka mahdollisesti harkitsette koiran ottamista:
Kyllä, kuvastaa löytyy sakset, juustohöylä ja WC-harja, kivasti eteisen lattialla.
Kyllä, ne ovat terveyssiteitä, siististi pakattuina (onneksi).
Pöytäliinahan ei siis tavallisesti meillä roiku noin alhaalla repaleisena, mutta Nano päätti sisustaa uusiksi.Hyvää stressiviikon jatkoa teille kaikille, lupaan jalosti päivittää vielä ennen joulua! :)
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Vaihteeksi ahdistaa
Mitenköhän tämän saisi sanottua oikein. Niin, ettei se kuulosta tekopyhältä, tai hyväksikäyttäjän puheelta. Yritän, vaikka olen varma, että harva oikeasti ymmärtää mitä yritän sanoa. Tästä tulee turhauttavaa.
Olen saanut nyt pari päivä kuulla siitä, kuinka munkin pitäisi maksaa jotakin tässä taloudessa. No kyllähän minä sen tiedän, ei se ole reilua, että toinen maksaa aina kaiken.
Ennen duunia sain reilu parisataa käteen. Kyllähän sen voisi laittaa kokonaan esim. safkaan. Eihän mulla itselläni ole muita henkilökohtaisia laskuja maksettavana kuin puhelinlasku, ja se yleensä pyörii siinä 20-30 euron paikkeilla. Sitten se parisataa siihen safkaan, ja loppukuukausi rahattomana. Kyllä se niinkin onnistuu, mainiosti.
Valitettavasti olen sitä mieltä - ja tässä astuvat kuvaan ihmisten mielipiteet ja vastaväitteet - että joskus on päästävä pois kotoa. Joskus on vähän biletettävä tai mentävä kaverille yöksi tai ihan vaan vaikka shoppailemaan. Jos ei muuta, niin ikkunaostoksille. Näihin kaikkiin menee jossain määrin rahaa. Jos se parisataa menee ruokaan, niin henkilökohtaisiin menoihin ei jää mitään. No, minähän elän parisuhteessa avoliitossa ja meillä on yhteinen koira, eikö mun vähän pitäisikin uhrautua? No hemskutti joo! Pelkkää rahalla leikkimistä ja laskeskelua ja uhrautumistahan tämä homma olikin.
No, nyt työelämävalmennuksessa ollessa saan päälle kuusisataa. Nyt kuulostaa hyvältä. Mähän voisin ostella meille tänne kivasti vaikka mitä. Sain viimeksi ensimmäiset vähän isommat rahat. Satanen Rikulle velkoina. Päälle satanen Nanon kahteen eläinlääkärikeikkaan. Vajaa satanen Mary Kay -laskuun. Noin kolmekymppiä puhelinlaskuun. Vajaa viisikymppiä kauppaan ja apteekkiin. Reilu neljäkymppiä bussikorttiin. No niin, reilu neljäsataa mennyt, kaksi kolmasosaa rahoistani. Suurin osa näistä oli mielestäni ihan ok menoja, koiran eläinlääkäri tuli maksettua, laskut tuli maksettua, bussikortilla pääsee töihin... Parisataa jäljellä, joista noin 45 euroa meni mun Espoon reissuun. Lopuilla todennäköisesti ostelin töihin lounasta yms. Ihan hirveästi en kyllä muista rillutelleeni tässäkään kuussa. Ehkäpä olisi pitänyt olla ottamatta mitään Mary Kay -tuotteita ja menemättä Espooseen. Niilläkin rahoilla olisi maksanut sähkölaskun ja käynyt kaupassa.
Älkää erehtykö, en ole erityisen katkera. Ymmärrän, että aika suurelle osalle rahoista olisi varmasti parempaakin käyttöä. Ei se pahaa mulle tekisi ollenkaan maksaa vaikka nettilasku, käytänhän mäkin nettiä aika hemmetisti. Se, mikä pistää vituttamaan, on kuittailu siitä, mihin mä rahani pistän. Tiedän, etten ole kovin hyvä käyttämään rahaa, mutta en sentään ole siitä surkeimmasta päästä. Mä sentään yritän. Maksan aina laskut heti kun voin. Mietin kyllä aina ensin, että onko mulla varaa tehdä jotakin, jos loppukuu pitäisi elää.
Tein viime kuulle suunnitelman rahankäytöstä, ja se meni yllättävän hyvin. Siltikään ei mennyt vissiin riittävän hyvin. Mun on varmaan tehtävä tälle kuulle uusi, parempi. Paremmalla tarkoitan tietenkin sitä, että siinä on varattu enemmän rahaa näihin "yhteisiin menoihin". Koiraa ei lasketa yhteisiin menoihin, sehän on minun vastuullani aina silloin, kun siihen menee rahaa.
... Sääli sinänsä, sillä ajattelin ostaa joululahjoja, mutta taitaa mennä suunnitelmat uusiksi. Ja ei, ei vituta.
...
Kirjoitin tämän suorilta, ja tästä ehkä huomaa joitain asioita minusta. Kypsyttelen hetken aikaa asioita sisälläni, sitten puran ne vauhdilla johonkin, kiihdytän oikein itseäni siinä matkalla, ja sitten helpottaa. Nytkin. Aloitin asiallisesti, sitten alkoi vituttaa. Ja nyt, kun olen saanut sen jotenkin ulos, on ihan okei olo.
Eipä mulla kai muuta. Tiivistettynä: Vituttaa mun rahankäyttöön, ja kaikkeen muuhunkin jossa olen huono, puuttuminen. Mä kuitenkin yritän. Ei saisi lannistaa.
Olen saanut nyt pari päivä kuulla siitä, kuinka munkin pitäisi maksaa jotakin tässä taloudessa. No kyllähän minä sen tiedän, ei se ole reilua, että toinen maksaa aina kaiken.
Ennen duunia sain reilu parisataa käteen. Kyllähän sen voisi laittaa kokonaan esim. safkaan. Eihän mulla itselläni ole muita henkilökohtaisia laskuja maksettavana kuin puhelinlasku, ja se yleensä pyörii siinä 20-30 euron paikkeilla. Sitten se parisataa siihen safkaan, ja loppukuukausi rahattomana. Kyllä se niinkin onnistuu, mainiosti.
Valitettavasti olen sitä mieltä - ja tässä astuvat kuvaan ihmisten mielipiteet ja vastaväitteet - että joskus on päästävä pois kotoa. Joskus on vähän biletettävä tai mentävä kaverille yöksi tai ihan vaan vaikka shoppailemaan. Jos ei muuta, niin ikkunaostoksille. Näihin kaikkiin menee jossain määrin rahaa. Jos se parisataa menee ruokaan, niin henkilökohtaisiin menoihin ei jää mitään. No, minähän elän parisuhteessa avoliitossa ja meillä on yhteinen koira, eikö mun vähän pitäisikin uhrautua? No hemskutti joo! Pelkkää rahalla leikkimistä ja laskeskelua ja uhrautumistahan tämä homma olikin.
No, nyt työelämävalmennuksessa ollessa saan päälle kuusisataa. Nyt kuulostaa hyvältä. Mähän voisin ostella meille tänne kivasti vaikka mitä. Sain viimeksi ensimmäiset vähän isommat rahat. Satanen Rikulle velkoina. Päälle satanen Nanon kahteen eläinlääkärikeikkaan. Vajaa satanen Mary Kay -laskuun. Noin kolmekymppiä puhelinlaskuun. Vajaa viisikymppiä kauppaan ja apteekkiin. Reilu neljäkymppiä bussikorttiin. No niin, reilu neljäsataa mennyt, kaksi kolmasosaa rahoistani. Suurin osa näistä oli mielestäni ihan ok menoja, koiran eläinlääkäri tuli maksettua, laskut tuli maksettua, bussikortilla pääsee töihin... Parisataa jäljellä, joista noin 45 euroa meni mun Espoon reissuun. Lopuilla todennäköisesti ostelin töihin lounasta yms. Ihan hirveästi en kyllä muista rillutelleeni tässäkään kuussa. Ehkäpä olisi pitänyt olla ottamatta mitään Mary Kay -tuotteita ja menemättä Espooseen. Niilläkin rahoilla olisi maksanut sähkölaskun ja käynyt kaupassa.
Älkää erehtykö, en ole erityisen katkera. Ymmärrän, että aika suurelle osalle rahoista olisi varmasti parempaakin käyttöä. Ei se pahaa mulle tekisi ollenkaan maksaa vaikka nettilasku, käytänhän mäkin nettiä aika hemmetisti. Se, mikä pistää vituttamaan, on kuittailu siitä, mihin mä rahani pistän. Tiedän, etten ole kovin hyvä käyttämään rahaa, mutta en sentään ole siitä surkeimmasta päästä. Mä sentään yritän. Maksan aina laskut heti kun voin. Mietin kyllä aina ensin, että onko mulla varaa tehdä jotakin, jos loppukuu pitäisi elää.
Tein viime kuulle suunnitelman rahankäytöstä, ja se meni yllättävän hyvin. Siltikään ei mennyt vissiin riittävän hyvin. Mun on varmaan tehtävä tälle kuulle uusi, parempi. Paremmalla tarkoitan tietenkin sitä, että siinä on varattu enemmän rahaa näihin "yhteisiin menoihin". Koiraa ei lasketa yhteisiin menoihin, sehän on minun vastuullani aina silloin, kun siihen menee rahaa.
... Sääli sinänsä, sillä ajattelin ostaa joululahjoja, mutta taitaa mennä suunnitelmat uusiksi. Ja ei, ei vituta.
...
Kirjoitin tämän suorilta, ja tästä ehkä huomaa joitain asioita minusta. Kypsyttelen hetken aikaa asioita sisälläni, sitten puran ne vauhdilla johonkin, kiihdytän oikein itseäni siinä matkalla, ja sitten helpottaa. Nytkin. Aloitin asiallisesti, sitten alkoi vituttaa. Ja nyt, kun olen saanut sen jotenkin ulos, on ihan okei olo.
Eipä mulla kai muuta. Tiivistettynä: Vituttaa mun rahankäyttöön, ja kaikkeen muuhunkin jossa olen huono, puuttuminen. Mä kuitenkin yritän. Ei saisi lannistaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)