Se tunne, kun tajuat ettet saa itseäsi hengiltä. Et ole aktiivisesti yrittänytkään, mutta ajattelet sitä joka päivä. Vähintäänkin toivot että saisit syövän. Okei, et ehkä toivo saavasi syöpää, sinua vain ei liikuta suuntaan eikä toiseen saatko syövän vai et.
Se tunne, kun pitäisi aloittaa opinnäytetyön kirjoitus ja tiedät, ettei sinusta ole siihen. Sinä vain tiedät. Ajatuskin koulunkäynnistä ahdistaa. Ajatus lähes kaikesta ahdistaa. Ajatus kotona peiton alla makaamisesta ja Legend of Korra -maratoonista tosin ei ahdista.
Se tunne, kun katsot peiliin ja voit henkisesti pahoin.
Se tunne, kun ahmit kontrolloimattomasti kaiken minkä näet ja voit fyysisesti pahoin.
Se tunne kun et tunne oloasi tervetulleeksi oikein mihinkään. Olet suorastaan vainoharhainen sen suhteen mitä ihmiset sinulle sanovat, ja mitä he mahdollisesti oikeasti sillä tarkoittavat.
Se tunne, kun katsot tiskipöytää ja mietit mistä kaikki tiski on ilmestynyt, vaikket ole tehnyt oikeaa ruokaa kuukausiin.
Se tunne, kun et halua enää mennä julkisille paikoille. Et tiedä syytä, et vain halua. Siellä on ihmisiä. Ne katsovat. Olet ruma. Kukaan ei ole ansainnut joutua katselemaan sinua, suurta pettymystä, shoppaillessaan paikallisessa kauppakeskuksessa.
Se tunne, kun tajuat, ettet tiedä miltä tuntuu olla ylpeä itsestään.
Se tunne, kun viikon suurin suoritus on saada kerättyä muovipussillinen roskaa asunnosta.
Se tunne, kun et pysty enää puhumaan ystävillesi. Olet kiitollinen että sinulla on ystäviä, mutta et pysty ehkä halua puhua heille ongelmistasi. Kuulet että on normaalia puhua ystäville ongelmistaan. Et uskalla. Kukaan ei halua kuulla sinun ongelmistasi. Tiedät, ettei kukaan halua.
Se tunne, kun yrität neljättä tuntia päästä suihkuun, etkä vain pääse. Ajatus riisuutumisesta, hiusten harjaamisesta, kastumisesta ja peseytymisestä on vaikea, lähestulkoon vastenmielinen. Et vain pysty.
Tämä ei ole enää elämää, tuumaat. Tämä on yhtä helvettiä, joka päivä. Välillä tapahtuu jotain oikeasti mukavaa. Ehkä joku tulee käymään, ja unohdat hetkeksi että elämäsi on silkkaa paskaa. Mutta kun se joku pistää oven perässään kiinni, niin nuppisi muistuttaa kyllä, että sinä et ole mitään. Asteikolla yhdestä kymmeneen sä olet miinus neljä.
"Mene töihin". "Hanki harrastus". "Otat vaan ittees niskasta kiinni". Kunpa voisinkin.
Kunpa voisinkin.
maanantai 11. tammikuuta 2016
perjantai 3. huhtikuuta 2015
Hengissä vielä. Elämä on ollut etupäässä aika kamalaa viimeisen vuoden. Olen eronnut, sairastunut ja kituutellut. Mä oon hukuttanu itteni myrkyllisiin, itsetuhosiin ajatuksiin. Mä tuun olemaan kitkerä ikisinkku lopun ikääni. Että sellasta. Ehkä joskus tulee positiivistakin päivitystä, jos pysyn hengissä niin kauan.
lauantai 17. toukokuuta 2014
Muutoksia
Asun nykyään keskustassa Nanon kanssa.
Tämä kouluvuosi on enemmän tai vähemmän kunnialla suoritettu. Tai no, pari kouluhommaa vielä tekemättä, mutta saanen ne kasaan vaikka toisella sieraimella ja päälläni seisten jos on pakko.
Näyttäisi siltä, että työskentelen kukkakaupassa kesän. Ei huono. Sillä saisi harjoittelunkin tehtyä.
Kämppä on tosi kiva. Mulla on hyvät näkymät tästä. Pienihän tämä on, mutta minä ja koira mahdutaan ihan kivasti. Laitan ehkä kuvaa joskus.
Mutta niin. Hengissä ollaan. o/
Tämä kouluvuosi on enemmän tai vähemmän kunnialla suoritettu. Tai no, pari kouluhommaa vielä tekemättä, mutta saanen ne kasaan vaikka toisella sieraimella ja päälläni seisten jos on pakko.
Näyttäisi siltä, että työskentelen kukkakaupassa kesän. Ei huono. Sillä saisi harjoittelunkin tehtyä.
Kämppä on tosi kiva. Mulla on hyvät näkymät tästä. Pienihän tämä on, mutta minä ja koira mahdutaan ihan kivasti. Laitan ehkä kuvaa joskus.
Mutta niin. Hengissä ollaan. o/
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
Jos olet perfektionisti, älä mene ammattikorkeaan
... Tai älä ainakaan alalle, joka saattaa olla sinulle haasteellinen.
Alan olla hieman tympiintynyt tähän tilanteeseeni. En sillä tavalla tympiintynyt, että saisin aikaiseksi tehdä asialle jotakin. Vain väsynyt. Tuntuu, että olen vielä väsyneempi kuin ennen joulua. Tuntuu, että koko loma meni silmänräpäyksessä, enkä oikeastaan ehtinyt levätä ollenkaan. Koko ajan oli jotakin, koko ajan mua kysyttiin lähtemään jonnekin. Kyse ei ole siitä, että en olisi saanut aikaiseksi sanoa "ei" vaikka olisi pitänyt. Kyllä mä halusin lähteä kaikkiin niihin paikkoihin ja juttuihin mukaan. Aika ei vain riittänyt sekä niihin, että toipumiseen. Ne jutut, vaikka kuinka kivoja olivatkin, eivät vain tehneet mulle sitä, minkä luulisi vapaa-ajan tekevän ihmiselle. Vaikka kuinka oli kahden viikon loma, niin eihän se todellisuudessa riittänyt mihinkään.
Olen miettinyt, että onko vika minussa? Siis siinä, että satun nyt vain olemaan luonteeltani tällainen, että stressaan ihan hulluna, ja kaiken pitää joko olla parasta tai se ei ole minkään arvoista. Vai johtuuko se kasvatuksesta, äitinihän on - tai ainakin nuorempana oli - ihan samanlainen. Parhaaseen pitää aina pyrkiä, eikä niillä kehuilla niin väliä mutta auta armias jos tulee sanomista. Tai edes kehittävää palautetta, koska jos minun pitäisi muka kehittyä, niin olin sitten ilmeisesti alkujaankin niin huono, ettei kannata enää muuta tehdä kuin mennä peiton alle itkemään omaa huonouttani.
... Okei, vaikea pukea sanoiksi fiksusti, mutta ainakin yritin.
Koulu tuntuu mahdottomalta. Mä en rehellisesti oikein usko, että mä kykenen siihen. Yritän vielä selvittää itselleni, että mitä mä oikeastaan tunnen, ja mitä mä tiedän. Luulisin, että tiedän, että selviän siitä kyllä, mutta tuntuu vain siltä, etten selviä. Koska mun pitäisi onnistua täydellisesti, ja olen aika varma, etten onnistukaan. Ja jos en onnistu täydellisesti, ei se ole mikään onnistuminen. Jos en saa joka kurssista vitosta, niin se tarkoittaa, etten onnistunut. Jokainen kolmonenkin tuntuu häpeätahralta opintosuoritusotteessa.
Lisäksi olen todella katkera ihminen. Jos kaveri saa paremman numeron jostakin kurssista, tulen sekä katkeraksi, että soimaan itseäni siitä, miksi en saanut parempaa numeroa kuin kaveri. Tämä on vastenmielinen piirre minussa. Olen kai sitten pienestä pitäen ollut katkera tällaisista asioista. Nyt kun ajattelen katkeruutta kaiken sen valossa, mitä olen elämäni aikana oppinut (omakohtaiset kokemukset, sadut, lähipiirini, you name it) niin loogisin ajatus on, etten myöskään ansaitse minkäänlaista onnea tai mielenrauhaa niin pitkään, kuin olen katkera.
Mun henkilökohtainen päiväkirja on niin täynnä sitä paskaa oloa, ettei ole edes mahdollista. Olen vuodattanut sinne pelkkiä ikävyyksiä, eikä siinä ole kuin murto-osa kaikista niistä huonoista ja pahoista tunteista, joita olen viimeisen kahden, kolmen vuoden aikana tuntenut. Olisi niin mukavaa, kun olisi joku, jolle puhua. Ihan milloin vain. Ja saisi aina vähän lohdutusta. Ne oikeat sanat.
En osaa padota asioita sisälleni. Äkkiseltään voisi ajatella, että se on hyvä asia. Kai se onkin. Ehkäpä kyky vuodattaa sydäntäni ihan julkisesti on se, joka auttaa selviämään edes jotenkuten. Sellainen Henkireikä Läpi ElämänTM. Tai sitten se on vain typerää, ja minun pitäisi opiskella pitämään asiat omana tietonani. Ketäpä mun asiani kiinnostaisi muutenkaan.
... Jestas että mä olen kyyninen. Taas yksi piirre, josta olen tullut tietoiseksi vasta ihan jokin aika sitten.
Rehellisesti; en muista, olenko 21, 22 vai 23. Sitä pitää jäädä oikein miettimään. Kyllä mä sen miettimisen jälkeen sitten aina muistan. Lieneekö unohtunut siksi, ettei silläkään ole enää mitään merkitystä?
Mä olen vääränlainen ihminen vääränlaisessa kropassa väärässä elämässä. Yritän tässä sitten potkia väkisin elämää ja energiaa itseeni, että jollakin tavalla menestyisin tässä elämässä, joka mulle on suotu, mutta mikään ei tunnu riittävän. Ne energiat kaikkein vähiten.
Tulipa sekava tajunnanvirtateksti. No, tärkeintä ehkä, että sai kirjoitettua.
Alan olla hieman tympiintynyt tähän tilanteeseeni. En sillä tavalla tympiintynyt, että saisin aikaiseksi tehdä asialle jotakin. Vain väsynyt. Tuntuu, että olen vielä väsyneempi kuin ennen joulua. Tuntuu, että koko loma meni silmänräpäyksessä, enkä oikeastaan ehtinyt levätä ollenkaan. Koko ajan oli jotakin, koko ajan mua kysyttiin lähtemään jonnekin. Kyse ei ole siitä, että en olisi saanut aikaiseksi sanoa "ei" vaikka olisi pitänyt. Kyllä mä halusin lähteä kaikkiin niihin paikkoihin ja juttuihin mukaan. Aika ei vain riittänyt sekä niihin, että toipumiseen. Ne jutut, vaikka kuinka kivoja olivatkin, eivät vain tehneet mulle sitä, minkä luulisi vapaa-ajan tekevän ihmiselle. Vaikka kuinka oli kahden viikon loma, niin eihän se todellisuudessa riittänyt mihinkään.
Olen miettinyt, että onko vika minussa? Siis siinä, että satun nyt vain olemaan luonteeltani tällainen, että stressaan ihan hulluna, ja kaiken pitää joko olla parasta tai se ei ole minkään arvoista. Vai johtuuko se kasvatuksesta, äitinihän on - tai ainakin nuorempana oli - ihan samanlainen. Parhaaseen pitää aina pyrkiä, eikä niillä kehuilla niin väliä mutta auta armias jos tulee sanomista. Tai edes kehittävää palautetta, koska jos minun pitäisi muka kehittyä, niin olin sitten ilmeisesti alkujaankin niin huono, ettei kannata enää muuta tehdä kuin mennä peiton alle itkemään omaa huonouttani.
... Okei, vaikea pukea sanoiksi fiksusti, mutta ainakin yritin.
Koulu tuntuu mahdottomalta. Mä en rehellisesti oikein usko, että mä kykenen siihen. Yritän vielä selvittää itselleni, että mitä mä oikeastaan tunnen, ja mitä mä tiedän. Luulisin, että tiedän, että selviän siitä kyllä, mutta tuntuu vain siltä, etten selviä. Koska mun pitäisi onnistua täydellisesti, ja olen aika varma, etten onnistukaan. Ja jos en onnistu täydellisesti, ei se ole mikään onnistuminen. Jos en saa joka kurssista vitosta, niin se tarkoittaa, etten onnistunut. Jokainen kolmonenkin tuntuu häpeätahralta opintosuoritusotteessa.
Lisäksi olen todella katkera ihminen. Jos kaveri saa paremman numeron jostakin kurssista, tulen sekä katkeraksi, että soimaan itseäni siitä, miksi en saanut parempaa numeroa kuin kaveri. Tämä on vastenmielinen piirre minussa. Olen kai sitten pienestä pitäen ollut katkera tällaisista asioista. Nyt kun ajattelen katkeruutta kaiken sen valossa, mitä olen elämäni aikana oppinut (omakohtaiset kokemukset, sadut, lähipiirini, you name it) niin loogisin ajatus on, etten myöskään ansaitse minkäänlaista onnea tai mielenrauhaa niin pitkään, kuin olen katkera.
Mun henkilökohtainen päiväkirja on niin täynnä sitä paskaa oloa, ettei ole edes mahdollista. Olen vuodattanut sinne pelkkiä ikävyyksiä, eikä siinä ole kuin murto-osa kaikista niistä huonoista ja pahoista tunteista, joita olen viimeisen kahden, kolmen vuoden aikana tuntenut. Olisi niin mukavaa, kun olisi joku, jolle puhua. Ihan milloin vain. Ja saisi aina vähän lohdutusta. Ne oikeat sanat.
En osaa padota asioita sisälleni. Äkkiseltään voisi ajatella, että se on hyvä asia. Kai se onkin. Ehkäpä kyky vuodattaa sydäntäni ihan julkisesti on se, joka auttaa selviämään edes jotenkuten. Sellainen Henkireikä Läpi ElämänTM. Tai sitten se on vain typerää, ja minun pitäisi opiskella pitämään asiat omana tietonani. Ketäpä mun asiani kiinnostaisi muutenkaan.
... Jestas että mä olen kyyninen. Taas yksi piirre, josta olen tullut tietoiseksi vasta ihan jokin aika sitten.
Rehellisesti; en muista, olenko 21, 22 vai 23. Sitä pitää jäädä oikein miettimään. Kyllä mä sen miettimisen jälkeen sitten aina muistan. Lieneekö unohtunut siksi, ettei silläkään ole enää mitään merkitystä?
Mä olen vääränlainen ihminen vääränlaisessa kropassa väärässä elämässä. Yritän tässä sitten potkia väkisin elämää ja energiaa itseeni, että jollakin tavalla menestyisin tässä elämässä, joka mulle on suotu, mutta mikään ei tunnu riittävän. Ne energiat kaikkein vähiten.
Tulipa sekava tajunnanvirtateksti. No, tärkeintä ehkä, että sai kirjoitettua.
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
Stressaa.
Stressaa. Stressaa. Stressaa.
Huomenna pitäisi palauttaa joku vero-oikeuden ensimmäinen palautettava tehtävä. Joka tunnilta tulee kuulemma palautettava tehtävä. Ne pitää palauttaa ajoissa ja opettajan pitää ne hyväksyä. Vero-oikeus on kuulemma ehkä vaikein kurssi koko HAMKissa. En selvinnyt edes tilinpäätöksen kurssista, miten voin ikinä selvitä tästä? Jos ensimmäisellä tunnilla jo pelotellaan, että tämä on sitten todella vaikea kurssi, niin enpä voi estää sellaista kysymystä heräämästä, että mitä hittoa minä siellä teen?
Stressaa.
Tilinpäätöksen uusinta pitäisi suorittaa keskiviikkona. No en ole lukenut, en. Sen kirjan näkeminen saa mut pahalle mielelle. En yksinkertaisesti ymmärrä, mitä siinä lukee. Itkettää ja hermostuttaa koko ajatus siitä, että näistä kursseista pitäisi päästä läpi. Näen jo sieluni silmin, miten menen sinne uusintaan ja kädet vapisee enkä näe koko tenttipaperia, kun itkettää niin kamalasti. Hyperventiloin jo ajatuksesta.
Stressaa. Ihan hirveästi.
lauantai 5. lokakuuta 2013
Heikompia aikoja
Tuntuu vaan siltä, että jollekulle
pitäis puhua, mutta ei oo ketään. En voi puhua Rikulle, en
äitille... Kaverit on loppujen lopuksi varmasti ihan ok minkä
kanssa tahansa, mistä haluaisin puhua, mut en vaan halua puhua just
niille. En ehkä uskalla. Olis helppo puhua taas jollekulle, jota ei niin hyvin tunne,
mut ei sellasia nyt ole.
Olo on saakelin hämmentynyt. Selailin
netistä helppoja tapoja tehdä itsemurha, mutta eihän musta ole
siihen(kään). En ole oikeasti masentunut. Okei, vertaan
elämäntilannettani Afrikan neekereihin. Mutta en mä ole Afrikassa.
Enkä neekeri. Onko mulla hyvin, näin Suomessa asuvana suomalaisena?
Olenko mä masentunut, vai ainoastaan väsynyt? Olo on uupunut.
Kaikki tavallisuudesta poikkeava on hyvää ja mukavaa ja
tervetullutta, ja jaksan. Mutta arki... Aamuisin ensimmäinen ajatus
on joko ”ei taas” tai ”ihan sama”.
Ei mulla ole mitään tulevaisuutta. Mä
puhun koko ajan, että ”sit kun oon töissä ja mulla on rahaa”.
Mutta en mä sitä kuitenkaan ajattele. Mä puhun sitä muille, mutta
puhunko mä sitä itselleni? Oon jotenkin niin uuvuksissa, etten jaksa edes
itkeä. En vaan jotenkin jaksa.
Nyt mua harmittaa, että otin kaikki
nukahtamislääkkeet jo aiemmin. En mä niillä henkeä itseltäni
saisi, en saanu viimeksikään, mutta ai jumalauta. Mä voisin olla
tajuton. Mä haluaisin olla tajuton. Mä en vaan jaksa.
Viikon sisään on tapahtunut hirveän
paljon. Mä oon tuntenu paljon tunteita. Se on ihan hirveän
väsyttävää.
Nyt mä oon yksin. Nytkin. Tein Nikon
villasukat valmiiksi, ja Niko laittoi niistä kuvan naamakirjaan.
Moni tykkäs niistä, ja se tuntu kyllä tosi kivalta. Mut silti se
oli jotenkin toisarvoista. Ei tietenkään järjellä ajateltuna, mut
jos mä ajattelisin asioita järjellä, niin mulla ei olis varmaan
mitään ongelmaa tän olemiseni kanssa. Joskus olis kivaa olla
yksinkertainen.
Riku on koko ajan poissa, ja sen kerran
kun se on kotona, niin se joko istuu koneella, tai yrittää vongata
seksiä. Tuntuu, että mä oon sille jonkinlainen kone, että seksiä
saa silloin kun haluaa, ja jo on perkele kumma jos sen eteen pitäisi
jotain tehdä. Jos mä en halua, niin sitten ollaan marttyyrinä.
Miksi helvetissä mun pitää tuntea pahaa oloa ja syyllisyyttä
siitä, jos en halua antaa sille? Miksi pitää?
Ton yhdenkin itsemurhasivun lopussa
lukee ”Älä tee sitä. Kaikki kääntyy vielä paremmaksi.”
Jotenkin... Ihan järkyttävän liikuttavasti sanottu. Mut kuka
helvetti sitä jaksaa uskoa? Joo, kääntyy kai. Tai sitten ei. Ei
jotenkin oikein jaksa kiinnostaa enää.
Ihan sama.
Lääkekaapissa ei ole mitään. Tai
on, Norflexia. 39 kappaletta.
Mä en oikeestaan enää edes halua
puhua äitille. Enkä kyllä Rikullekaan. On tapahtunu se
perinteinen. Mua ei enää noteerata, koska ”ei se itellensä
kuitenkaan mitään tee” ja ”on se jo niin iso että pärjää se
itekkin”. Niin. Niin kai sitten. Mä oon aina halunnu ajatella,
että mä oon tosi vahva. Mähän oon niin isokokoinenkin. Oli pakko
jo tenavana olla tosi aikuinen ja fiksu. Allu ja Manna vaan tuli
siihen ja mun oli pakko alkaa huolehtia itestäni. Äiti ei oo enää pitkään aikaan ollu se... No, lyhyestä virsi kaunis, mä en voi enää puhua sille. Jos tää oli se, mitä ihmiset nimittää sen kuuluisan henkisen napanuoran katkaisuksi, niin en ehkä haluaisi ikinä katkaista sitä omalta lapseltani (jota ei näillä näkymin tule). Joka kerta, kun soitan (äiti ei siis enää soita mulle) niin on kiire. Tai paha paikka, ei voi vastata. Perään tulee tekstaripohja jossa seisoo että "soitan sinulle myöhemmin". Ei se koskaan soita.
Ihmiset näkee mut ja ne jotenkin
luulee, että mä tykkään pitää huolta itestäni, ja että
tottakai mä aina pärjään tosi hienosti. Niin. Ei. Ole. Luuleeko ihmiset, että koska mä oon näin saatanan isokokoinen, että mä en haluaisi joskus käpertyä jonkun syliin ja olla huoleton? Tottakai mä haluaisin. Mä haluaisin edes hetken tuntea oloni pieneksi ja turvalliseksi, ettei tarvitsisi siihen yhteen pieneen hetkeen olla se, joka huolehtii kaikesta.
Mä oon ollu tyhmä. Miksi otin koiran? Nanon olis paljon parempi jossain muualla. Mä oon surkea koiranomistaja. Se ei pääse ulos niin paljon kuin pitäisi, se saa aina samaa kuivanappulaa kun mulla ei oo varaa parempaan... Onneksi se sentään on terve, ei mulla olisi varaa eläinlääkäriinkään. Koputanpa nyt lastulevyä. Entä miksi lähdin opiskelemaan? Mä en todellakaan ole mitenkään erityisen hyvä tuolla koulussa. Mä oon itkeny siellä tunneilla hiljaa itsekseni, koska olen ollut niin huono ja tyhmä. Se on tuntunut todella, todella pahalta.
Mä oon yrittäny olla hyvä ystävä kavereilleni, mutta nää viimeset pari kolme vuotta on ollu vaikeita. Mä oon rypeny tässä fiiliksessä aika ajoin enemmän, aika ajoin vähemmän. Mun on vaikea olla kovasti kiinnostunut kavereitteni menoista ja tekemisistä, kun on niin vaikeaa pysyä normaalin elämän syrjässä kiinni. Tuntuu välillä, että mä roikun siinä enää toisen käden sormenpäillä, ja pohdin, että kannattaako tässä nyt enää yrittää pidellä kiinni. En tiedä, miten jaksan tsempata kavereitani. On niin helppo rohkaista niitä ja tarkoittaa kaikkea mitä sanoo, mutta niin saatanan vaikeaa tehdä samaa temppua itsellensä.
Tää on vaan niin vaikeeta yksin. Mä yritän parhaani, mutta se on oikeesti todella vaikeaa. Eikö muut oo yksin? Vika voi olla mussakin, muille tää vaikuttaa olevan helpompaa. Eläminen. Tai ehkä niilläkin on samanlaista, mä vaan näen päällepäin sen niistä, minkä ne näkee musta.
Okei, kyllä mä tiedän, että se on totta. Kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Jo heti huomenna. Varmasti kääntyy. Mä en tee mitään itselleni. Mutta jotenkin tää oli saatava ulos.
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Pajupilli
Ajattelin jakaa kanssanne huomion yhdeltä kesäkurssiltani.
Lukiessani Katri Valan runon ”Pajupilli” olin ensimmäinen päähäni pälkähtävä ajatus ”individualismi”. Runo avautui minulle eräänlaisena itsensä hyväksymisenä ja yksilön ylistyksenä. Että kertoja ei ole kovin kummoinen, mutta toista hänenlaistaan ei kuitenkaan ole. Se on asia, jota kertoja on pohtinut niin positiivisessa kuin negatiivisessakin valossa, ja lopulta hyväksynyt sen totuutena, jossa ei ole hyvä eikä pahaa, ei surua, iloa, masennusta tai onnea. Vain fakta. Ja siihen hän tyytyy. Sellainen hän on, ja niin on hyvä.
Hieno runo, ei mulla muuta. Ciao.
Katri Vala, "Pajupilli"
En ole lipunkantaja,
en kotkasydäminen tiennäyttäjä
matkallanne aamun maahan.
Olen virran partaalla paju,
jonka lävitse tuulet puhaltavat;
josta maailman kapinallinen henki
taittaa yksinkertaisen pillin
soittaaksensa sävelmän,
jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta
ja hiukan aamunsarastusta.
Lukiessani Katri Valan runon ”Pajupilli” olin ensimmäinen päähäni pälkähtävä ajatus ”individualismi”. Runo avautui minulle eräänlaisena itsensä hyväksymisenä ja yksilön ylistyksenä. Että kertoja ei ole kovin kummoinen, mutta toista hänenlaistaan ei kuitenkaan ole. Se on asia, jota kertoja on pohtinut niin positiivisessa kuin negatiivisessakin valossa, ja lopulta hyväksynyt sen totuutena, jossa ei ole hyvä eikä pahaa, ei surua, iloa, masennusta tai onnea. Vain fakta. Ja siihen hän tyytyy. Sellainen hän on, ja niin on hyvä.
Hieno runo, ei mulla muuta. Ciao.
lauantai 27. huhtikuuta 2013
Happy day!
Terveiset ilolandiasta, tää päivä on ollu niin superhyvä. :) En oo saanu paljoa aikaiseksi, mutta käytiin miehekkeen kanssa oikein elokuvissa (!) katsomassa "21 tapaa pilata avioliitto", suosittelen, ja tilattiin kotia rullakebabia. Lisäksi oli nätti ja lämmin päivä ja kohta voisin mennä toiveikkailla mielin koiran kanssa vähän ulkoilemaan. :)
torstai 18. huhtikuuta 2013
Huhtikuu
Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten keksi ketään, jonka lempikuukausi olisi huhtikuu.
Musta on ironista, miten kaikki "paskahommat", kuten koulun projektit, viimeiset kesätöiden haut, kesäkursseille haut ja ylipäätänsä kaikki aikaa vaativa osuu jotenkin tähän vuodenaikaan. Luojan kiitos en ole töissä maatilalla.
YritysPro on kohta ohi. Hirveästi työtä, siis puoli vuotta tätä projektia pitää tiivistää seminaarissa kymmeneen minuuttiin.
Ainoa asia, joka erottaa huhtikuun vähälumisesta, runsasvetisestä talvesta on tuuli. Keväällä tuulee enemmän kuin talvella. Mutta kun nyt katson ikkunasta ulos harmaaseen sateeseen, niin ei siellä ole kevät. Siellä on huhtikuu.
Mutta! Ainoa hyvä asia huhtikuussa on se, että sitä seuraa välittömästi vappu! Ja aion muuten syödä ja juoda vappuna niin että joudun pistään jalat kainaloon ja kieriin kotia. O noms.
Musta on ironista, miten kaikki "paskahommat", kuten koulun projektit, viimeiset kesätöiden haut, kesäkursseille haut ja ylipäätänsä kaikki aikaa vaativa osuu jotenkin tähän vuodenaikaan. Luojan kiitos en ole töissä maatilalla.
YritysPro on kohta ohi. Hirveästi työtä, siis puoli vuotta tätä projektia pitää tiivistää seminaarissa kymmeneen minuuttiin.
Ainoa asia, joka erottaa huhtikuun vähälumisesta, runsasvetisestä talvesta on tuuli. Keväällä tuulee enemmän kuin talvella. Mutta kun nyt katson ikkunasta ulos harmaaseen sateeseen, niin ei siellä ole kevät. Siellä on huhtikuu.
Mutta! Ainoa hyvä asia huhtikuussa on se, että sitä seuraa välittömästi vappu! Ja aion muuten syödä ja juoda vappuna niin että joudun pistään jalat kainaloon ja kieriin kotia. O noms.
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Mummola
Aurinko porottaa poskea. Talvitakissa on lämmin. Kädet ovat vähän hikiset. Ikkunasta ei voi katsella ulos järvelle, siellä on niin kirkasta. Riisun talvitakin, kaulaliina saa jäädä.
Kahvi on lämmintä. Ja kitkerää, kitkerää hyvällä tavalla. Jään kaipaamaan sitä.
Kun suljen silmät, kuulen kellon tikityksen ja jääkaapin hurinan. Radio on naapurihuoneessa ihan hiljaisella, mummi kuuntelee sitä kirjoja lukiessaan. Kahvikuppi jää pöytään. Kävelen makuuhuoneeseen ja riisun kengät jalasta. Kömmin mummin kainaloon ja kyynel vierii alas poskea. Mummi silittää hiuksia ja nostaa kirjan taas eteensä. Nyt mummi lukee Markku Roppolaa.
Vaari tulee hakemaan jääkaapista makkaran pätkän ja menee takaisin ulos, kessuttelemaan. Siellä vaari aina istuu, kopissa ulkona ja polttaa tupakkia. "Tupakkasalongissa". Niin ne asiat vain ovat.
Kohta on huhtikuu. On niin kovin lämmin. Mummi lähtee puhelimeen, ja muistan kahvin. Nousen sängystä. Keittiöön päästyäni nostan kupin huulilleni ja maistan varovasti. Se on vielä lämmintä.
Kissa kurisee, vaatii rapsuja. Silitän kissavanhusta, enkä arvosta ollenkaan, kun se nousee säärtäni vasten seisomaan, kynnet farkunlahkeeseen pureutuen.
Istun vaarin tuolissa. Tästä näkee ovelle. Jonain päivänä kävelen tuosta ovesta ulos viimeisen kerran. Se päivä on kivuliaan lähellä.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Tekee mieli luovuttaa
Tämän kertainen teksti ei todennäköisesti etene kovinkaan loogisesti.
Viime aikoina olen ollut vähän finaalissa. Torstain vastaisena yönä heräsin siihen että hampaita särkee. Ja paljon. Soittelin sitten hammaslääkäreitä läpi, ja sain ilta-ajan samalle, jossa äitini käy. Ajattelin että siellä nyt on joku reikä, hoidetaan äkkiä pois. No, ei näkynyt mitään. Piti ottaa kuvat, joissa näkyikin sitten Coloradon osavaltion kokoinen reikä poskihampaassa. "Juu tää menee juurihoitoon ihan heti". Tänks. Tämän halusin kuulla. Röntgenkuvasta näin, että hammasvälistä johti pikkuruinen käytävä hampaan sisään, jossa olikin sitten iso musta möykky, noin neljäsosa koko hampaan koosta. Siinä sitten kunnon puudutteet päälle ja odotushuoneeseen venaamaan jotta vaikuttaa. En tiedä mikä muhun meni, mutta alkoi tärisyttää ja itkettää tosi paljon. Olin ihan vieraassa paikassa vieraiden ihmisten tökittävänä, kai se sitten riitti laukaisemaan sellaisen pelon. Se lääkäri porasi niin lujaa että leukaluu painautui rintaa vasten, olin ihan varma että se koko pora menee kohta leuasta läpi. Seuraavana päivänä soitin omalle hammaslääkärille ja vaadin saada ajan sieltä. En jotenkin halua enää mennä tuonne. En myöskään halua ajatella, kuinka kalliiksi tämä tulee.
En voinut olla ajattelematta muutamaa asiaa purukalustooni liittyen. Miten voin ikinä hankkia lapsia? Niillä tulee olemaan täysin samat ongelmat kuin mullakin. Ne tulee ravaamaan yhtä usein hammaslääkärissä. Mä oon 22-vuotias ja tää on kolmas juurihoito. Eikä taatusti viimeinen. Ja nyt seuraa miljoonan dollarin kysymys julkiselle hammashoidolle: Miksi mun koko purukalustoa ei voitu oikoa silloin, kun siitä olisi vielä ollut hyötyä? Jos näin olisi tehty, mahtuisin itse putsaamaan hammasvälit kunnolla, ja se aivan varmasti vähentäisi näitä keissejä. Mulla olisi terveempi suu. "Ei sitä julkisella puolella tehdä, sulla on vaan tommonen esteettinen haitta". Hyvä julkinen hammashoito, vihaan sinua.
No, perjantaiaamuna puudutuksen hävittyä käynnistin tietokoneen, joka yhtäkkiä jymähti, eikä sitten enää lähtenytkään käyntiin. Parin päivän ihmettelyn jälkeen päädyttiin siihen lopputulokseen, että todennäköisesti virtalähteestä tuli jonkinlainen virtapiikki, jonka seurauksena sitten kosahti kovo. Eikä sillä SATAkaapelillakaan mitään siinä välissä enää tee. Sinne meni kaikki, ihan kaikki. "Mikset oo ottanu varmuuskopioita, tyhmä?" No eipä tullut mieleen, kun piti olla niin hyvät vehkeet... Jep, tyhmä.
Olen seuraavan puolitoista viikkoa koiran kanssa kaksin. Koulua on onneksi vain parikolme päivää, mutta työntäyteisiä nekin. Koko ajan väsyttää.
Nyt on vain sellainen olo, että miten mä jaksan? Koko loppuelämän? Se on niin kauhean pitkä aika.
Viime aikoina olen ollut vähän finaalissa. Torstain vastaisena yönä heräsin siihen että hampaita särkee. Ja paljon. Soittelin sitten hammaslääkäreitä läpi, ja sain ilta-ajan samalle, jossa äitini käy. Ajattelin että siellä nyt on joku reikä, hoidetaan äkkiä pois. No, ei näkynyt mitään. Piti ottaa kuvat, joissa näkyikin sitten Coloradon osavaltion kokoinen reikä poskihampaassa. "Juu tää menee juurihoitoon ihan heti". Tänks. Tämän halusin kuulla. Röntgenkuvasta näin, että hammasvälistä johti pikkuruinen käytävä hampaan sisään, jossa olikin sitten iso musta möykky, noin neljäsosa koko hampaan koosta. Siinä sitten kunnon puudutteet päälle ja odotushuoneeseen venaamaan jotta vaikuttaa. En tiedä mikä muhun meni, mutta alkoi tärisyttää ja itkettää tosi paljon. Olin ihan vieraassa paikassa vieraiden ihmisten tökittävänä, kai se sitten riitti laukaisemaan sellaisen pelon. Se lääkäri porasi niin lujaa että leukaluu painautui rintaa vasten, olin ihan varma että se koko pora menee kohta leuasta läpi. Seuraavana päivänä soitin omalle hammaslääkärille ja vaadin saada ajan sieltä. En jotenkin halua enää mennä tuonne. En myöskään halua ajatella, kuinka kalliiksi tämä tulee.
En voinut olla ajattelematta muutamaa asiaa purukalustooni liittyen. Miten voin ikinä hankkia lapsia? Niillä tulee olemaan täysin samat ongelmat kuin mullakin. Ne tulee ravaamaan yhtä usein hammaslääkärissä. Mä oon 22-vuotias ja tää on kolmas juurihoito. Eikä taatusti viimeinen. Ja nyt seuraa miljoonan dollarin kysymys julkiselle hammashoidolle: Miksi mun koko purukalustoa ei voitu oikoa silloin, kun siitä olisi vielä ollut hyötyä? Jos näin olisi tehty, mahtuisin itse putsaamaan hammasvälit kunnolla, ja se aivan varmasti vähentäisi näitä keissejä. Mulla olisi terveempi suu. "Ei sitä julkisella puolella tehdä, sulla on vaan tommonen esteettinen haitta". Hyvä julkinen hammashoito, vihaan sinua.
No, perjantaiaamuna puudutuksen hävittyä käynnistin tietokoneen, joka yhtäkkiä jymähti, eikä sitten enää lähtenytkään käyntiin. Parin päivän ihmettelyn jälkeen päädyttiin siihen lopputulokseen, että todennäköisesti virtalähteestä tuli jonkinlainen virtapiikki, jonka seurauksena sitten kosahti kovo. Eikä sillä SATAkaapelillakaan mitään siinä välissä enää tee. Sinne meni kaikki, ihan kaikki. "Mikset oo ottanu varmuuskopioita, tyhmä?" No eipä tullut mieleen, kun piti olla niin hyvät vehkeet... Jep, tyhmä.
Olen seuraavan puolitoista viikkoa koiran kanssa kaksin. Koulua on onneksi vain parikolme päivää, mutta työntäyteisiä nekin. Koko ajan väsyttää.
Nyt on vain sellainen olo, että miten mä jaksan? Koko loppuelämän? Se on niin kauhean pitkä aika.
torstai 7. maaliskuuta 2013
Opiskelijan rahahuolia
Kyllä tämä taas tästä.
Masentaa, kun olen lihava. Masentaa, kun en pysty olemaan syömättä karkkia. Masentaa, kun ei ole rahaa. Masentaa, kun kulutan rahani karkkiin. Mahtava noidankehä!
Laskeskelin. Saan opintorahan ja opintolainan. Olen jaksottanut lainan siten, että jokaiselle opiskelukuukaudelle on yhtä paljon rahaa. Toki on olemassa sekin vaihtoehto, ettei sitä kaikkea nosta, mutta se nyt ei koske minun kaltaisiani tuhlareita. Laskin, että täysin turhaan on mennyt lähiaikoina yhteensä reilu neljäkymppiä (siis baariin, kun sinnekin poikkeuksellisesti eksyin tuossa hiihtolomalla). Neljäkymppiä. Kuvittelin, että opiskelijat pistävät sellaisia rahoja baariin harva se viikonloppu, mutta itse olen ihan kusessa jo nyt. Ja on seitsemäs päivä... Hyvä homma.
Katselin tiliotettani muutenkin. Ihan hirvittävän iso osa rahoistani meni tässä kuussa sähkölaskuun ja hammaslääkärilaskuun. Sitten oli tietysti puhelinlasku. Ja tankkasin myös auton. Kaihan noita menoeriä jokunen on.
Sitten on tuo vinkuiita, joka aina vinkuu mun rahankäytöstäni. Tai siis lähinnä sen rahan puutteesta. Kyseessä siis on iki-ihana avomieheni, joka itse on kyllä töissä. Vielä. Se tässä niin kamalaa onkin, että nyt sekin on sitten kovasti menossa opiskelemaan.
Me kuollaan nälkään.
Masentaa, kun olen lihava. Masentaa, kun en pysty olemaan syömättä karkkia. Masentaa, kun ei ole rahaa. Masentaa, kun kulutan rahani karkkiin. Mahtava noidankehä!
Laskeskelin. Saan opintorahan ja opintolainan. Olen jaksottanut lainan siten, että jokaiselle opiskelukuukaudelle on yhtä paljon rahaa. Toki on olemassa sekin vaihtoehto, ettei sitä kaikkea nosta, mutta se nyt ei koske minun kaltaisiani tuhlareita. Laskin, että täysin turhaan on mennyt lähiaikoina yhteensä reilu neljäkymppiä (siis baariin, kun sinnekin poikkeuksellisesti eksyin tuossa hiihtolomalla). Neljäkymppiä. Kuvittelin, että opiskelijat pistävät sellaisia rahoja baariin harva se viikonloppu, mutta itse olen ihan kusessa jo nyt. Ja on seitsemäs päivä... Hyvä homma.
Katselin tiliotettani muutenkin. Ihan hirvittävän iso osa rahoistani meni tässä kuussa sähkölaskuun ja hammaslääkärilaskuun. Sitten oli tietysti puhelinlasku. Ja tankkasin myös auton. Kaihan noita menoeriä jokunen on.
Sitten on tuo vinkuiita, joka aina vinkuu mun rahankäytöstäni. Tai siis lähinnä sen rahan puutteesta. Kyseessä siis on iki-ihana avomieheni, joka itse on kyllä töissä. Vielä. Se tässä niin kamalaa onkin, että nyt sekin on sitten kovasti menossa opiskelemaan.
Me kuollaan nälkään.
tiistai 25. joulukuuta 2012
Menihän se joulu taas + kuvaoksennus.
Kauhea stressi oli kaikilla, paitsi itselläni. Ainoa huolenaiheeni oli se, pystyvätkö alkkikset sukulaiseni olemaan selvinpäin yhden päivän vuodesta, mutta perkules, pystyivät ne. Olen yllättynyt ja iloinen. Joulu meni hyvin, ruoka oli parempaa kuin hyvää ja sitä oli enemmän kuin riittävästi. Sehän tarkoittaa vain sitä, että tänään on rääppiäiset. :)
Tänään poikkean vielä Harakkamäessä viemässä pari lahjaa, ja kuulemma Tervaniemessä on tiedossa Scrabblen peluuta. Pitää mennä edustamaan sinnekin.
Sain lahjojakin jopa, wau. Se on viime vuosina kääntynyt enemmän siihen, että annan lahjoja enemmän kuin saan, mutta on niitä joka vuosi kuitenkin muutama tullut. Vanhemmiltani sain WoWin uusimman lisäosan Mists of Pandaria, sekä PartyLiten tuikkivasomistetrion, jonka olin itse aiemmin syksyllä valinnut... Ei varsinainen yllätys siis. :D Kavereilta tuli mm. itsetehtyjä koruja, lahjakortti ja leffaliput. Kaikki käyttöön! Varaäitiltä tuli Marimerkon servettejä ja piparkakkumuotteja, joita tuli myös mieheltä... Lienen valitellut useaan otteeseen tänä syksynä, kuinka mulla ei ole muotteja, eli en voi leipoa pipareita. No, asia on korjattu. Mieheltä sain myös pefletin, koska en kestä istua miehen kanssa ylälauteella, kun sen löylyt on liian kovat. Nyt voin sitten oman peflettini asettaa alemmalle lauteelle kuulemma. Kyllä se vähän nauratti kun tajusin, mitä sieltä paketista oikein pajastuu. Lisäksi sain mieheltä vielä sähkövatkaimen, jollaista en olekaan omistanut vielä koskaan. Erittäin käytännöllinen, en todella ymmärrä miksi naiset aina suivaantuvat kodinkonelahjoista. Hännän huippuna pikkusiskoltani saama koruteline. Se on varmasti aluksi monen mielestä jopa pelottavan näköinen kaikessa hämähäkkimäisyydessään, mutta mun mielestä siinä on mahtavaa timburtonmaisuutta. Nyt täytyy viimeistään saada ne kolme vuotta sitten ostetut Lack -hyllyt seinään, jotta saan korutelineen kaikkien näkyville!
Tänään poikkean vielä Harakkamäessä viemässä pari lahjaa, ja kuulemma Tervaniemessä on tiedossa Scrabblen peluuta. Pitää mennä edustamaan sinnekin.
Sain lahjojakin jopa, wau. Se on viime vuosina kääntynyt enemmän siihen, että annan lahjoja enemmän kuin saan, mutta on niitä joka vuosi kuitenkin muutama tullut. Vanhemmiltani sain WoWin uusimman lisäosan Mists of Pandaria, sekä PartyLiten tuikkivasomistetrion, jonka olin itse aiemmin syksyllä valinnut... Ei varsinainen yllätys siis. :D Kavereilta tuli mm. itsetehtyjä koruja, lahjakortti ja leffaliput. Kaikki käyttöön! Varaäitiltä tuli Marimerkon servettejä ja piparkakkumuotteja, joita tuli myös mieheltä... Lienen valitellut useaan otteeseen tänä syksynä, kuinka mulla ei ole muotteja, eli en voi leipoa pipareita. No, asia on korjattu. Mieheltä sain myös pefletin, koska en kestä istua miehen kanssa ylälauteella, kun sen löylyt on liian kovat. Nyt voin sitten oman peflettini asettaa alemmalle lauteelle kuulemma. Kyllä se vähän nauratti kun tajusin, mitä sieltä paketista oikein pajastuu. Lisäksi sain mieheltä vielä sähkövatkaimen, jollaista en olekaan omistanut vielä koskaan. Erittäin käytännöllinen, en todella ymmärrä miksi naiset aina suivaantuvat kodinkonelahjoista. Hännän huippuna pikkusiskoltani saama koruteline. Se on varmasti aluksi monen mielestä jopa pelottavan näköinen kaikessa hämähäkkimäisyydessään, mutta mun mielestä siinä on mahtavaa timburtonmaisuutta. Nyt täytyy viimeistään saada ne kolme vuotta sitten ostetut Lack -hyllyt seinään, jotta saan korutelineen kaikkien näkyville!
Musta se on aika liikkis. :DDD Feat. Iidalta saamani korut!
Tänä vuonna pitkästä aikaa vähän tuuheampi kuusi. On se kaunis. :)
Juomapöydässä muitakin herkkuja. Klementiinit kuuluvat asiaan jouluna.
Kuten äiti jo sanoi: tätä maisemaa tulee ikävä...
Nom nom. <3 p="p">
Tervaniemi. Se on ollut mummolani aina. Ja ensi kesänä sinne ei enää sitten olekaan asiaa. Se on ollut mummini työsuhdeasunto, ja nyt kyseinen työnkuva lopetetaan kokonaan ja isovanhempani joutuvat muuttamaan pois. Tönö pistetään myyntiin yksityiselle, mutta itsellänihän ei ole mitään mahdollisuutta ostaa sitä. Harmittaa tosi paljon, mutta tässä ei kait kiukkuaminen auta. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ilmeisesti. Olisin halunnut, että se olisi omien muksujeni mummola myös, mutta täytyy kai tyytyvä vanhempieni taloon. Vaikka se onkin "keskellä kaupunkia" ja siitä puuttuu tyystin se mummoloille tyypillinen "keskellä metsää" -meininki. :J
Lisäksi vielä loppuun pari kuvaa joululahjoista, jotka tein iha ite. Saajatkin lienevät tyytyväisiä. :)
Mummikin sai laatikollisen pitsaa. Tosiasiassa siellä oli kalenteri, joka tulee joka vuosi. Tapana on ollut jemmata se mahdollisimman "arvaamattomaan" pakettiin. :)
Tervaniemi. Se on ollut mummolani aina. Ja ensi kesänä sinne ei enää sitten olekaan asiaa. Se on ollut mummini työsuhdeasunto, ja nyt kyseinen työnkuva lopetetaan kokonaan ja isovanhempani joutuvat muuttamaan pois. Tönö pistetään myyntiin yksityiselle, mutta itsellänihän ei ole mitään mahdollisuutta ostaa sitä. Harmittaa tosi paljon, mutta tässä ei kait kiukkuaminen auta. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ilmeisesti. Olisin halunnut, että se olisi omien muksujeni mummola myös, mutta täytyy kai tyytyvä vanhempieni taloon. Vaikka se onkin "keskellä kaupunkia" ja siitä puuttuu tyystin se mummoloille tyypillinen "keskellä metsää" -meininki. :J
Lisäksi vielä loppuun pari kuvaa joululahjoista, jotka tein iha ite. Saajatkin lienevät tyytyväisiä. :)
Nämä sukat tein Iidalle...
... nämä taasen Idalle... :D
... ja nämä tein miehekkeelle, joskin jouluaattona havaittiin, että miehen pohkeet eivät ole riittävän treenatut noihin muotoiltuihin sukkiin. Siihen tullee muutos! ;D
torstai 15. marraskuuta 2012
Syysväsymys
En ole juuri koskaan potenut syysmasennusta. Kevätmasennus sen sijaan on minulle todellisempi asia, silloin on yleensä ollut jo niin pitkään pimeää ja tiukka tahti koulun tai töiden kanssa, että enää ei ole jaksanut. Tänä syksynä tämä väsymys iski yllättävän aikaisin. Ei kai ihme, stressaan koulua ja joulua ja koiraa ja kilojani... Kyllähän se toki auttaisi, että tekisi asialle jotakin, mutta mistä ottaa motivaatio ja energia? En halua enää koskaan tehdä mitään liikunnallista siksi, että olisi pakko. Koululiikunta tuhosi erittäin tehokkaasti kaiken liikunnanhaluni. Tarvitsisin jotakin, joka on hauskaa ja huomaamatonta, esimerkiksi tanssi. Haluaisin hirveästi oppia tanssimaan paritansseja, mutta tuo miehenketale ei ainakaan lähde mun kanssani ikinä millekään kurssille. Miehistä taitaa paritanssikursseilla olla muutenkin pulaa.
... Luulen että olisin aika hyvässä kunnossa pelkästä kävelystä ja hölkkäämisestä, jos tuo koira ei olisi niin mulkku, ja osaisi kävellä hihnassa oikein. Yksin kun en halua mennä, kun koirakin olisi. Syy taas jossakin muualla kuin minussa itsessäni...
Tänä aamuna heräilin hitaasti, ja jäin kyllä kaipaamaan aurinkoa. Ulkona on pimeää kuin Lapissa kaamoksen aikaan ja vettä tulee kuin Esterin perästä.
Taidan ottaa tavoitteeksi tänään vain sen, että vien koiran, käyn koulussa oppimassa vähän Exceliä ja yritän hiukkasen siivoilla. Sitten voisinkin vain lösöttää sohvalla ja neuloa tuota hametta, joka on neljättä kuukautta kesken.
... Luulen että olisin aika hyvässä kunnossa pelkästä kävelystä ja hölkkäämisestä, jos tuo koira ei olisi niin mulkku, ja osaisi kävellä hihnassa oikein. Yksin kun en halua mennä, kun koirakin olisi. Syy taas jossakin muualla kuin minussa itsessäni...
Tänä aamuna heräilin hitaasti, ja jäin kyllä kaipaamaan aurinkoa. Ulkona on pimeää kuin Lapissa kaamoksen aikaan ja vettä tulee kuin Esterin perästä.
Taidan ottaa tavoitteeksi tänään vain sen, että vien koiran, käyn koulussa oppimassa vähän Exceliä ja yritän hiukkasen siivoilla. Sitten voisinkin vain lösöttää sohvalla ja neuloa tuota hametta, joka on neljättä kuukautta kesken.
tiistai 13. marraskuuta 2012
Nyt vähän stressittää
Kouluun pitäisi palautella ainakin neljä YritysPro -projektiin liittyvää tehtävää opintojaksojen omista tehtävistä puhumattakaan. Talousmatikasta en ymmärrä hevonhelvettiä, mutta se kuulunee asiaan tällä matikkapäällä. Kyseisen kurssin kirjan tilasin viime viikolla, ja maksoin ylimääräistä siitä, että se tulee helvetin kyytiä. Ei ole vieläkään tullut ja huomenna tarvitsisin. Johtopäätös; älkää tilatko booky.fistä mitään. Ikinä. Tapsan tunnit on olleet vähän kivempia kuin aiemmin, oon jopa pysynyt mukana ja tajunnut asioita. Valoa alkaa näkyä tunnelin päässä senkin kurssin suhteen.
Kynttilöinti on ollut mukavaa. Ei siitä paljoa tienaa mutta silleen, että saa ns. "omansa takaisin". Plus miinus nolla. Ehkä enemmän miinus, jos mietitään kaikkea sitä ajelemista... :D Mutta on mukavaa aina päästä juttelemaan ihmisille ja treenaamaan sitä esiintymistä.
Joulu lähestyy taas uhkaavasti. Pidän joulusta tosi paljon, mutta tänä jouluna näyttäisi olevan hieman eri meininki kuin ennen. En ole vielä aivan varma, vietänkö joulun normaalisti vaiko keskenäni miehen ja koiran kanssa. Heräsin ajattelemaan, että ehkä mun olisi aika ruveta tekemään itselleni omia jouluperinteitä. Tiedän, että haluan joulukuusen ja ainakin suosikkijouluruokani, mutta muuten on ihan auki. Pidän joululauluista, kai niitä kuunnellaan. Ja lahjat on myös kivoja. En tiedä, miten suhtautuisin tuohon alkoholiin. Suuri osa suvustani on alkoholisteja, ja jouluna ryyppääminen on siksi ollut aika arka paikka mulle. Mutta hetkisen ajateltuani tulin siihen lopputulokseen, että ei mua haittaisi kavereiden kanssa yksi tai kaksi kupillista terästettyä glögiä juoda, sillä me pystymme lopettamaan siihen.
Tuntuu aika mahtavalta oikeastaan, ettei ole jäänyt sen viinan jalkoihin. Noista sokeriherkuista ei sitten puhuta... :)
Mitä tulee koiraan, se on ollut ihan yhtä mahdoton kuin aina ennenkin. Mutta nyt viikon sisään on kaksi kukkahattutätiä avautunut mulle lenkillä. Toinen oli melkein aiheellinen, koska tein Nanolle jotakin, joka ei ollut hänen arvojensa mukaista, eli suomeksi estin sitä jalalla aina ohittamasta mua ja loppujen lopuksi istutin sen alas ja pidin sen päätä käsieni välissä, jotta se ei voi katsoa muuta kuin minua. Se oli "kamalan näköistä" kun koira "ei yhtään saanut kävellä" ja kun "astuin sen tassuille koko ajan" ja mun myös "pitäisi mennä koirakouluun". Parastahan tässä on se, että kouluttajalla on käyty, ja sen ohjeilla menty viimeinen vuosi. Ai niin, ja mun ei ehkä olisi tarvinnut ojentaa koiraani koko ajan, jos se nainen ei olisi laahannut omien koiriensa kanssa perseessäni kiinni koko ajan. Ne sen koirat saatto pikkasen kiinnostaa mun koiraani. Just a thought though.
Toinen oli sitten ihan sellanen out-of-nowhere -tapaus, sellainen herttainen mummeli vaaleanpunaisessa tuulipuvussa tulee kävelysauvojen kanssa vastaan, ja hymyssä suin surkeena sanoo, että "älä toista noin riuhdo, parkaa sattuu". ... Aha? Ja mitäkö mä tein? Seison tasan paikallani tumput suorassa, ja Nano itse otti koko ajan vauhtia ja nykäisi täysillä eteen vain todetakseen, etten anna milliäkään periksi. Hihnaa siis oli niin paljon, että hyvin olisi mahtunut olemaan, jos olisi kävellyt vierellä. Mutta kyllä mun olisi se riuhtominen pitänyt lopettaa, kun toista selvästi sattui... Kysyin mieheltä, joka siis oli mukana tällä toisella kerralla ja jonka takia Nano olikin niin villinä ja sekaisin (yleensä ulkoilutamme yksin), että mistä hitosta näitä nyt tulee. Tokaisi viisaana kuten tavallisesti, että "ei oo mammat voinu koko kesänä liikkua kun on ollu niin kuuma, ettei vaan iske lämpöhalvaus. Nyt kun ilmat on viilentyny niin ne on uskaltanu lähteä taas ulos". :DDD
Kynttilöinti on ollut mukavaa. Ei siitä paljoa tienaa mutta silleen, että saa ns. "omansa takaisin". Plus miinus nolla. Ehkä enemmän miinus, jos mietitään kaikkea sitä ajelemista... :D Mutta on mukavaa aina päästä juttelemaan ihmisille ja treenaamaan sitä esiintymistä.
Joulu lähestyy taas uhkaavasti. Pidän joulusta tosi paljon, mutta tänä jouluna näyttäisi olevan hieman eri meininki kuin ennen. En ole vielä aivan varma, vietänkö joulun normaalisti vaiko keskenäni miehen ja koiran kanssa. Heräsin ajattelemaan, että ehkä mun olisi aika ruveta tekemään itselleni omia jouluperinteitä. Tiedän, että haluan joulukuusen ja ainakin suosikkijouluruokani, mutta muuten on ihan auki. Pidän joululauluista, kai niitä kuunnellaan. Ja lahjat on myös kivoja. En tiedä, miten suhtautuisin tuohon alkoholiin. Suuri osa suvustani on alkoholisteja, ja jouluna ryyppääminen on siksi ollut aika arka paikka mulle. Mutta hetkisen ajateltuani tulin siihen lopputulokseen, että ei mua haittaisi kavereiden kanssa yksi tai kaksi kupillista terästettyä glögiä juoda, sillä me pystymme lopettamaan siihen.
Tuntuu aika mahtavalta oikeastaan, ettei ole jäänyt sen viinan jalkoihin. Noista sokeriherkuista ei sitten puhuta... :)
Mitä tulee koiraan, se on ollut ihan yhtä mahdoton kuin aina ennenkin. Mutta nyt viikon sisään on kaksi kukkahattutätiä avautunut mulle lenkillä. Toinen oli melkein aiheellinen, koska tein Nanolle jotakin, joka ei ollut hänen arvojensa mukaista, eli suomeksi estin sitä jalalla aina ohittamasta mua ja loppujen lopuksi istutin sen alas ja pidin sen päätä käsieni välissä, jotta se ei voi katsoa muuta kuin minua. Se oli "kamalan näköistä" kun koira "ei yhtään saanut kävellä" ja kun "astuin sen tassuille koko ajan" ja mun myös "pitäisi mennä koirakouluun". Parastahan tässä on se, että kouluttajalla on käyty, ja sen ohjeilla menty viimeinen vuosi. Ai niin, ja mun ei ehkä olisi tarvinnut ojentaa koiraani koko ajan, jos se nainen ei olisi laahannut omien koiriensa kanssa perseessäni kiinni koko ajan. Ne sen koirat saatto pikkasen kiinnostaa mun koiraani. Just a thought though.
Toinen oli sitten ihan sellanen out-of-nowhere -tapaus, sellainen herttainen mummeli vaaleanpunaisessa tuulipuvussa tulee kävelysauvojen kanssa vastaan, ja hymyssä suin surkeena sanoo, että "älä toista noin riuhdo, parkaa sattuu". ... Aha? Ja mitäkö mä tein? Seison tasan paikallani tumput suorassa, ja Nano itse otti koko ajan vauhtia ja nykäisi täysillä eteen vain todetakseen, etten anna milliäkään periksi. Hihnaa siis oli niin paljon, että hyvin olisi mahtunut olemaan, jos olisi kävellyt vierellä. Mutta kyllä mun olisi se riuhtominen pitänyt lopettaa, kun toista selvästi sattui... Kysyin mieheltä, joka siis oli mukana tällä toisella kerralla ja jonka takia Nano olikin niin villinä ja sekaisin (yleensä ulkoilutamme yksin), että mistä hitosta näitä nyt tulee. Tokaisi viisaana kuten tavallisesti, että "ei oo mammat voinu koko kesänä liikkua kun on ollu niin kuuma, ettei vaan iske lämpöhalvaus. Nyt kun ilmat on viilentyny niin ne on uskaltanu lähteä taas ulos". :DDD
maanantai 15. lokakuuta 2012
Oikeustieteen tunnin peruttu
... Eli meikä nukku vähän pitempään, jee! Mutta hyvä tuuli katosi äkkiä, kun piti käydä ton hevonv**un sa**anansiittämän kanssa aamulenkillä... Siis mä en ymmärrä miten se saa mut aina näin raivon partaalle.
Jotain hyvää sentään tapahtui, aamulla soitettiin Itellalta (ilmeisesti, tuli taas niin rutiinilla että se kuulosti lähinnä "no täällois dsjhvf gthgijhvirjodlxfjsta huomenta, meillä olis sulle tämmönen paketti"...), että olis PartyLitelta paketti tulossa mulle. Olin vaan että "öö, okei, sehän on kiva" ja vasta puhelun jälkeen ymmärsin pienessä päässäni, että hittolainen, siellähän on mulle lahjuksia kun oon ollu niin auttamattoman hyvä! Se oli kyllä ihan mukavaa.
Tänään tars juosta ensin kouluun enkun tunneille, sitten pankkiin viemään rahaloita ja lopuksi vielä oikojalle (eli huomenna sattuu). Minkähän väriset raudat haluan tällä kertaa...? :)
EDIT//
Otanpas takaisin äskeisen, en mä vielä mitään lahjuksia saanut. :( Mutta sain vaihtotuotteen, kun edellisessä oli ollu vähän vikaa, nyt on täydellinen!
Jotain hyvää sentään tapahtui, aamulla soitettiin Itellalta (ilmeisesti, tuli taas niin rutiinilla että se kuulosti lähinnä "no täällois dsjhvf gthgijhvirjodlxfjsta huomenta, meillä olis sulle tämmönen paketti"...), että olis PartyLitelta paketti tulossa mulle. Olin vaan että "öö, okei, sehän on kiva" ja vasta puhelun jälkeen ymmärsin pienessä päässäni, että hittolainen, siellähän on mulle lahjuksia kun oon ollu niin auttamattoman hyvä! Se oli kyllä ihan mukavaa.
Tänään tars juosta ensin kouluun enkun tunneille, sitten pankkiin viemään rahaloita ja lopuksi vielä oikojalle (eli huomenna sattuu). Minkähän väriset raudat haluan tällä kertaa...? :)
EDIT//
Otanpas takaisin äskeisen, en mä vielä mitään lahjuksia saanut. :( Mutta sain vaihtotuotteen, kun edellisessä oli ollu vähän vikaa, nyt on täydellinen!
maanantai 24. syyskuuta 2012
Eikö sitä voi rauhassa enää nukkuakaan...
Okei. Heräsin äsken säpsähtäen, ei ollenkaan mun tapaista. Mietin varmaan useamman minuutin, että mikäs nyt, kuuluiko jotain, mutta ei. Hetken pohdittuani tajusin, että se uni, mitä hetki sitten näin, olikin painajainen. Se oli kuin jatkumoa edellisille unille aiheesta, joissa on joko tapahtunut jotain, tai sitten ollut ihan suoraa viittausta siihen, että mun miehellä ja yhdellä ystävällä olisi jotakin (eikä vain 'jotakin' vaan ihan suhde). Ei taida mun itsetuntoni olla kovin hyvä loppuviimeksi? Olisin erittäin mielelläni nukkunut sen viimeisen puoli tuntiakin, kiitos vain alitajunta.
Mun pitää mennä hoitoon.
Mun pitää mennä hoitoon.
lauantai 22. syyskuuta 2012
Moi
Tulin äsken ajatelleeksi, että olen aika ulkopuolinen. Toki mulla on hyviä ystäviä, mutta tuntuu, etten ole oikein ydinporukkaa missään porukassa. Kaveripiirissä on useita kaveriporukoita, mutten tunnu kuuluvan "vakiojäsenenä" mihinkään niistä. Oon aina se vieraileva tähti. Voi olla, että moiset tuntemukset johtuu siitä, että olen vaihteeksi yksin kotona. Masentaa. Mutta väsyttääkin, en jaksaisi oikein enää lähteä minnekään. Fiksuintahan olisi vain mennä nukkumaan ja unohtaa moiset ajatukset, ettei musta muka tykätä. Tiedän ettei asia ole niin, varmasti mun kaverit musta tykkää kun ne mun kanssa kerran on.
Ei taida enää olla olemassa sitä "parasta kaveria", ja tuntuu että viimeksi olen kuulunut ydinporukkaan kun olin amiksessa. Valmistuttiin kahden kaverin kanssa kolmeen pekkaan, siinä kolmen poppoossa olin ihan vakiona. Mutta opiskelu loppui ja sekin ryhmä hajosi.
Kerran jos toisenkin on tuntunut siltä, että mun paras kaveri on toi koira, joka ei edes välitä musta. Huoh.
Ei taida enää olla olemassa sitä "parasta kaveria", ja tuntuu että viimeksi olen kuulunut ydinporukkaan kun olin amiksessa. Valmistuttiin kahden kaverin kanssa kolmeen pekkaan, siinä kolmen poppoossa olin ihan vakiona. Mutta opiskelu loppui ja sekin ryhmä hajosi.
Kerran jos toisenkin on tuntunut siltä, että mun paras kaveri on toi koira, joka ei edes välitä musta. Huoh.
keskiviikko 29. elokuuta 2012
Viimeisiä viedään
Vapaita nimittäin. Koulu alkaa maanantaina klo 9. Vielä ei jännitä. Sunnuntai-iltana on varmaan maha aivan kuralla.
En ole aivan varma, mitä koululta odotan. Hain sinne "hetken huumassa". Pääsykokeessa mut ammuttiin alas aika tehokkaasti. Mutta silti pääsin alle pisteellä sisään. Mietin pari viikkoa, että kannattaako mennä. Ajattelin vain tilastollisesti, että olisin kuitenkin huonoimmasta päästä, kun kerran sain niin alhaiset pisteet pääsykokeessa. Toisaalta, pääsin sinne kuitenkin. Ehkä tämä oli jonkinlainen jumalallinen johdatus? :) Pistin paperia eteenpäin, että otan paikan. Sitten helvetinkyytiä hakemaan opintotukea ja lainantakausta. Vielä on opiskelijakortti hakematta, mutta odottelen vähän parempaa rahatilannetta, sillä haluaisin maksaa jäsenmaksun kaikilta 3,5 vuodelta kerralla. Tuleehan se niin halvemmaksi.
Odotan varmasti ainakin uusia kavereita. Saan ystäviä helposti, ja toivon että uudella luokallani on mahdollisimman paljon erilaisia tyyppejä. Jos en ole puolen vuoden aikana onnistunut hommaamaan yhtään kavereita, niin voi olla että jää opiskelut. Olen niin sosiaalinen ihminen, etten pystyisi käymään siellä "yksin". Paitsi jos menestyn ihan mallikkaasti ja ala on selvästi mun, ehkä sitten...
Sain eilen PartyLite -aloituspakkaukseni. Tästä se lähtee! Syyskuussa olen virallisesti konsultti, ja pääsen tekemään vähän harjoituskeikkaa kavereille. :) Eilen liimailin jo tarrat tuoksunäytteisiin (harmitti kun huomasin että olin liimannut suuren osan liian ylös, ja tarran reuna jäi aina edellisen tuoksunäytteen reunan alle) ja availin kaikki laatikot yksitellen että saisin hieman tuntumaa siihen, miten ne on pakattu. Sain myös meidän päälliköltä? Linjanjohtajalta? Täytyy opetella nuo tittelit, mutta siis sain meidän Terhiltä vielä sellaiset varrellisen sytyttimen ja snufferin ja lippulappusia. Tämä on omasta mielestäni hyvä tapa saada hieman lisätienestiä opiskelujen ohessa kuitenkaan tienaamatta liikaa opintotukien kannalta. Jos ei muuta, niin rahoitan kynttiläharrastukseni. :)
Nyt täytyy viedä koira ulos ja sitten tutustua OP-Primeen ja euriboriin... Huoh. Tästä se lähtee. :)
En ole aivan varma, mitä koululta odotan. Hain sinne "hetken huumassa". Pääsykokeessa mut ammuttiin alas aika tehokkaasti. Mutta silti pääsin alle pisteellä sisään. Mietin pari viikkoa, että kannattaako mennä. Ajattelin vain tilastollisesti, että olisin kuitenkin huonoimmasta päästä, kun kerran sain niin alhaiset pisteet pääsykokeessa. Toisaalta, pääsin sinne kuitenkin. Ehkä tämä oli jonkinlainen jumalallinen johdatus? :) Pistin paperia eteenpäin, että otan paikan. Sitten helvetinkyytiä hakemaan opintotukea ja lainantakausta. Vielä on opiskelijakortti hakematta, mutta odottelen vähän parempaa rahatilannetta, sillä haluaisin maksaa jäsenmaksun kaikilta 3,5 vuodelta kerralla. Tuleehan se niin halvemmaksi.
Odotan varmasti ainakin uusia kavereita. Saan ystäviä helposti, ja toivon että uudella luokallani on mahdollisimman paljon erilaisia tyyppejä. Jos en ole puolen vuoden aikana onnistunut hommaamaan yhtään kavereita, niin voi olla että jää opiskelut. Olen niin sosiaalinen ihminen, etten pystyisi käymään siellä "yksin". Paitsi jos menestyn ihan mallikkaasti ja ala on selvästi mun, ehkä sitten...
Sain eilen PartyLite -aloituspakkaukseni. Tästä se lähtee! Syyskuussa olen virallisesti konsultti, ja pääsen tekemään vähän harjoituskeikkaa kavereille. :) Eilen liimailin jo tarrat tuoksunäytteisiin (harmitti kun huomasin että olin liimannut suuren osan liian ylös, ja tarran reuna jäi aina edellisen tuoksunäytteen reunan alle) ja availin kaikki laatikot yksitellen että saisin hieman tuntumaa siihen, miten ne on pakattu. Sain myös meidän päälliköltä? Linjanjohtajalta? Täytyy opetella nuo tittelit, mutta siis sain meidän Terhiltä vielä sellaiset varrellisen sytyttimen ja snufferin ja lippulappusia. Tämä on omasta mielestäni hyvä tapa saada hieman lisätienestiä opiskelujen ohessa kuitenkaan tienaamatta liikaa opintotukien kannalta. Jos ei muuta, niin rahoitan kynttiläharrastukseni. :)
Nyt täytyy viedä koira ulos ja sitten tutustua OP-Primeen ja euriboriin... Huoh. Tästä se lähtee. :)
 |
| Piristeeksi päivään kuva meidän Nanonenästä tutustumassa takapihan uuteen kilpikonnakoristeeseen! |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)