Katri Vala, "Pajupilli"
En ole lipunkantaja,
en kotkasydäminen tiennäyttäjä
matkallanne aamun maahan.
Olen virran partaalla paju,
jonka lävitse tuulet puhaltavat;
josta maailman kapinallinen henki
taittaa yksinkertaisen pillin
soittaaksensa sävelmän,
jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta
ja hiukan aamunsarastusta.
Lukiessani Katri Valan runon ”Pajupilli” olin ensimmäinen päähäni pälkähtävä ajatus ”individualismi”. Runo avautui minulle eräänlaisena itsensä hyväksymisenä ja yksilön ylistyksenä. Että kertoja ei ole kovin kummoinen, mutta toista hänenlaistaan ei kuitenkaan ole. Se on asia, jota kertoja on pohtinut niin positiivisessa kuin negatiivisessakin valossa, ja lopulta hyväksynyt sen totuutena, jossa ei ole hyvä eikä pahaa, ei surua, iloa, masennusta tai onnea. Vain fakta. Ja siihen hän tyytyy. Sellainen hän on, ja niin on hyvä.
Hieno runo, ei mulla muuta. Ciao.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti