Novel no. 1

-Menehän sisään.
Minut osoitetaan kohti ovea. En ylipäätään ymmärrä mitä teemme ikivanhassa talonrähjässä, joka lakoaa hetkellä millä hyvänsä. Tartun kuitenkin tottelevaisesti ovenkahvaan ja väännän. Silmiäni kohtaa mitä epärealistisin näky ja jämähdän haavi auki paikoilleni.
-No, sisään vain, ei meillä ole koko päivää!
Astun pehmeälle nurmelle, ja annan näyn laskeutua hitaasti valoa aristeleville verkkokalvoilleni. Olemme astuneet jonkinlaiseen saareen. Saareen, joka kelluu äärettömyydessä. Älkää käsittäkö väärin, tämä ei ole avaruus. On täysin valoisaa, vaikka aurinkoa ei näy. Leijumme ikäänkuin taivaalla, mutta jos menisin saaren reunalle ja kurkistaisin alas, ei maata näkyisi. Joka puolella vain vaaleaa sineä.
Saari on ehkä yhden korttelin kokoinen. Maasto on hieman mäkistä, ja joka puolella kasvaa nurmea ja valkoisia ja hopeaisia lehdettömiä puita. Huomaan maassa esineitä, ikäänkuin kiireessä unohdettuja. Sateenvarjoja, lapasia... Jopa jonkinlaisia kortteja, ehkä maksuvälineitä.
-Älä välitä natiaisista, ole vain kuin niitä ei olisikaan.
Vilkaisen äkkiä puhuttelijaani, yhtä seuralaisistani, ja sitten ympärilleni. Toden totta, puiden lomassa kulkee todella lapsia valkoisissa vaatteissa, ehkä seitsemän ikäisiä. He vain... Kulkevat. Edestakaisin.
-Ne ovat olleet täällä aina. Ja todennäköisesti tulevat aina olemaankin. Ei niistä ole haittaa, mutta älä puhuttele niitä. Mennään nyt.
Seurueeni lähtee määrätietoisesti painelemaan kohti saarekkeen toista päätä, minä heidän kannoillaan. Toisen pään reunalla näkyy puinen koroke, sekä junakiskot. Ne tulevat vasemmalta äärettömyydestä ja katoavat oikealle äärettömyyteen. Koroke on siis jonkinlainen laituri, ymmärrän.
Kun laituri on kokonaan näkyvissä, näen sen päällä seisovan naisen. Lähemmin tarkasteltuna kyseessä ei olekaan elävä nainen, vaan nukke. Samanmoinen mallinukke, kuin kauppojen ikkunoissa. Nukke on puettu morsiameksi, huntuineen kaikkineen. Sillä on samanlainen hieman ylimielinen ilme, kuin kaikilla muillakin näkemilläni. Se on kovin vaalea, oljenväriset hiukset ja persikkaiset huulet sillä on myös.
-Hän on Oraakkeli, joku seuralaisistani sanoo juhlallisesti, ja muut tekevät lähes kunniaa nukelle. En voi uskoa korviani. Epäuskoisuuteni paistaa varmasti kasvoiltani, sillä muutamat heistä hymähtävät huvittuneesti mutta hyväntahtoisesti.
-Anna meidän näyttää. Ymmärräthän että laiturille ei kuljeta Oraakkelin tietämättä!
Ensimmäinen heistä astuu nuken eteen, suutelee kylmäkiskoista morsianta ja... Katoaa! Silmieni edestä hän häviää olemattomiin.
-Olkaa hyvä, madmoiselle, joku heistä vitsailee, ja ymmärrän, että minunkin tulee todella kiivetä nuken luokse ja suudella sitä. Astun pari epävarmaa askelta kohti nukkea ja vilkaisen tovereihini. He vain hymyilevät, nyökyttelevät ja elehtivät minua kiirehtimään Oraakkelin eteen. Käännyn katsomaan nukkea. Se on hyvin pitkä, joten joudun seisomaan varpaillani, jotta yletyn sen huulille. Viimeiseksi ajattelen, kuinka naurettavalta varmasti näytän, ennenkuin suljen silmäni ja painan huuleni Oraakkelin kylmiä ja kovia huulia vasten.
Yhtäkkiä alan kuulla ääniä. Ensin hiljaisina, sitten ne voimistuvat, kunnes ovat kaikkialla ympärilläni. Ihmisten puheensorinaa, naurua, ärhentelyä ja lasten riemunkiljahduksia. Pääni on yhä taivutettuna kohti Oraakkelin kasvoja, mutta kun uskaltaudun avaamaan silmäni ja laskemaan sen, näen kaikki nuo äänien aiheuttajat. Laituri - ei, vaan koko saari - kuhisee elämää. Kaikki odottavat junaa matkatakseen jonnekin. Muutaman askelen päässä minusta on yksi seuralaisistani. Hän, joka ensimmäisenä kulki Oraakkelin Portista. Hän hymyilee tietäväisen oloisena.
-Huomaathan, Oraakkeli pitää huolen oikeamielisistä ihmisistä, heidät Hän päästää laiturille ja matkaan.
Nyökkään hitaasti, vaikken vielä oikein ymmärräkään kaikkea näkemääni. Seuraava tovereistani alkaa hahmottua taakseni. Kaikki he kulkevat vuorollaan läpi Portin.
-Oraakkeli antaa odottaville myös pienen lahjan, sanoo yksi heistä.
-Hyppäähän nyt ilmaan. Ponnista voimalla.
Jälleen olen epäuskoinen, mutta teen työtä käskettyä. Menen melkein kyykkyyn asti, ja ponnistan. Jalkani eivät enää osu hypyn jälkeen maahan. Jään leijailemaan puolen metrin päähän maan pinnasta. Jaksan kummaksua vielä tätäkin, kaiken jo näkemäni jälkeen.
-Näin et putoa reunalta. Odottavan aika on myöskin pitkä, näin saat ehkä kulutettua sen nopeammin, yksi tovereistani sanoo silmää iskien. Painottomuuden tunne alkaa tuntua hienolta, pyrähtelen hieman edestakaisin, ja päädyn tekemään taidokkaita surmansilmukoita riemukkaasti nauraen. Olkoonkin outoa, tätä parempaa ei voi olla!
Riemuni ei kestä pitkään. Näen junan lähestyvän horisontista. Se jyskyttää äärettömyydessä leijuvilla raiteilla kovaäänisesti, ja ihmiset alkavat järjestyä laiturille päästäkseen nopeasti sisään. Palaan tovereideni luokse, sillä meilläkin on ilmeisesti kiire. He viittovat minua väentungoksesta luokseen, ja laskeudun yhden rotevamman miehen olkapäille. Hän laskee minut naurahtaen alas eteensä ja luotsaa läpi tungoksen vaunuun. Juna on koristeltu sisältä hienosti. Penkit on päällystetty punaisella sametilla, ja puuosat maalattu kultamaalilla. Seinät on vuorattu taidokkaasti valmistetuilla seinävaatteilla, jotka kertovat jonkinlaista historiallista tarinaa.
Asetumme loosiin, ja meille tarjoillaan teetä heti junan lähdettyä liikkeelle. Katson ikkunasta puista laituria ja Oraakkelia, kunnes äärettömyys nielaisee ne.
Hitaasti käännän katseeni menosuuntaan. Äärettömyys edessäni alkaa tummua. Seuralaiseni hörppivät rauhallisina teetä, ja silmäni alkavat painua kiinni.
Matka tuntemattomaan on alkanut.