On tehnyt mieli avautua todella pitkään siitä, kuinka ärsyyntynyt olen niin monesta asiasta tuossa avokissani. Mutta jotenkin asiat alkoivat rullaamaan ihan yhtäkkiä taas. En tiedä, kärsinkö jonkinlaisesta masentuneisuuden tilasta talvella, kun otin kaiken, mitä mies sanoi, jotenkin loukkauksena. Olen kyllä mennyt itseeni ja pohtinut, mistä se milloinkin on johtunut. Todennäköisesti kyse on siitä, että on ollut pitkä pimeä talvi, kämppä kaatuu niskaan ja olen ollut masentunut siitä, että olen lihonut ja huomannut olevani aivan väärällä alalla.
Poikkeuksellisesti olen edes yrittänyt tehdä asioille jotakin. Olen yrittänyt aina ruoskia itseni siivoamaan silloin kuin mieskin (kyllä, siivoan myös oma-aloitteisesti, mutta kaksin joutuisampaa), olen yrittänyt käydä superhaasteellisen koirani kanssa pitemmillä lenkeillä ja olen hakenut ammattikorkeaan. Ehkä myös pitenevät päivät piristävät.
Yhteisessä taloudessa on puolensa. On ehkä taloudellisesti helpompaa, ei joudu olemaan yksin... Tietysti sen toisen naama aina välillä alkaa tympiä. Mutta tässä se rakkaus punnitaan. Luulen, että elämme miekkosen kanssa nyt sellaista aikaa, joina nuoret parit yleensä eroavat. Mutta ei mulla ole tarvetta erota. Tiedän, että mulla on hyvä mies, joka tekee asiat hyvin, joka on taatusti hyvä isä sitten kun on sen aika, ja joka on vielä kaupan päällisiksi aika hyvän näköinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti