Heikompia aikoja

Tuntuu vaan siltä, että jollekulle pitäis puhua, mutta ei oo ketään. En voi puhua Rikulle, en äitille... Kaverit on loppujen lopuksi varmasti ihan ok minkä kanssa tahansa, mistä haluaisin puhua, mut en vaan halua puhua just niille. En ehkä uskalla. Olis helppo puhua taas jollekulle, jota ei niin hyvin tunne, mut ei sellasia nyt ole.

Olo on saakelin hämmentynyt. Selailin netistä helppoja tapoja tehdä itsemurha, mutta eihän musta ole siihen(kään). En ole oikeasti masentunut. Okei, vertaan elämäntilannettani Afrikan neekereihin. Mutta en mä ole Afrikassa. Enkä neekeri. Onko mulla hyvin, näin Suomessa asuvana suomalaisena? Olenko mä masentunut, vai ainoastaan väsynyt? Olo on uupunut. Kaikki tavallisuudesta poikkeava on hyvää ja mukavaa ja tervetullutta, ja jaksan. Mutta arki... Aamuisin ensimmäinen ajatus on joko ”ei taas” tai ”ihan sama”.

Ei mulla ole mitään tulevaisuutta. Mä puhun koko ajan, että ”sit kun oon töissä ja mulla on rahaa”. Mutta en mä sitä kuitenkaan ajattele. Mä puhun sitä muille, mutta puhunko mä sitä itselleni? Oon jotenkin niin uuvuksissa, etten jaksa edes itkeä. En vaan jotenkin jaksa.

Nyt mua harmittaa, että otin kaikki nukahtamislääkkeet jo aiemmin. En mä niillä henkeä itseltäni saisi, en saanu viimeksikään, mutta ai jumalauta. Mä voisin olla tajuton. Mä haluaisin olla tajuton. Mä en vaan jaksa.

Viikon sisään on tapahtunut hirveän paljon. Mä oon tuntenu paljon tunteita. Se on ihan hirveän väsyttävää.

Nyt mä oon yksin. Nytkin. Tein Nikon villasukat valmiiksi, ja Niko laittoi niistä kuvan naamakirjaan. Moni tykkäs niistä, ja se tuntu kyllä tosi kivalta. Mut silti se oli jotenkin toisarvoista. Ei tietenkään järjellä ajateltuna, mut jos mä ajattelisin asioita järjellä, niin mulla ei olis varmaan mitään ongelmaa tän olemiseni kanssa. Joskus olis kivaa olla yksinkertainen.

Riku on koko ajan poissa, ja sen kerran kun se on kotona, niin se joko istuu koneella, tai yrittää vongata seksiä. Tuntuu, että mä oon sille jonkinlainen kone, että seksiä saa silloin kun haluaa, ja jo on perkele kumma jos sen eteen pitäisi jotain tehdä. Jos mä en halua, niin sitten ollaan marttyyrinä. Miksi helvetissä mun pitää tuntea pahaa oloa ja syyllisyyttä siitä, jos en halua antaa sille? Miksi pitää?

Ton yhdenkin itsemurhasivun lopussa lukee ”Älä tee sitä. Kaikki kääntyy vielä paremmaksi.” Jotenkin... Ihan järkyttävän liikuttavasti sanottu. Mut kuka helvetti sitä jaksaa uskoa? Joo, kääntyy kai. Tai sitten ei. Ei jotenkin oikein jaksa kiinnostaa enää.

Ihan sama.

Lääkekaapissa ei ole mitään. Tai on, Norflexia. 39 kappaletta.

Mä en oikeestaan enää edes halua puhua äitille. Enkä kyllä Rikullekaan. On tapahtunu se perinteinen. Mua ei enää noteerata, koska ”ei se itellensä kuitenkaan mitään tee” ja ”on se jo niin iso että pärjää se itekkin”. Niin. Niin kai sitten. Mä oon aina halunnu ajatella, että mä oon tosi vahva. Mähän oon niin isokokoinenkin. Oli pakko jo tenavana olla tosi aikuinen ja fiksu. Allu ja Manna vaan tuli siihen ja mun oli pakko alkaa huolehtia itestäni. Äiti ei oo enää pitkään aikaan ollu se... No, lyhyestä virsi kaunis, mä en voi enää puhua sille. Jos tää oli se, mitä ihmiset nimittää sen kuuluisan henkisen napanuoran katkaisuksi, niin en ehkä haluaisi ikinä katkaista sitä omalta lapseltani (jota ei näillä näkymin tule). Joka kerta, kun soitan (äiti ei siis enää soita mulle) niin on kiire. Tai paha paikka, ei voi vastata. Perään tulee tekstaripohja jossa seisoo että "soitan sinulle myöhemmin". Ei se koskaan soita.

Ihmiset näkee mut ja ne jotenkin luulee, että mä tykkään pitää huolta itestäni, ja että tottakai mä aina pärjään tosi hienosti. Niin. Ei. Ole. Luuleeko ihmiset, että koska mä oon näin saatanan isokokoinen, että mä en haluaisi joskus käpertyä jonkun syliin ja olla huoleton? Tottakai mä haluaisin. Mä haluaisin edes hetken tuntea oloni pieneksi ja turvalliseksi, ettei tarvitsisi siihen yhteen pieneen hetkeen olla se, joka huolehtii kaikesta.

Mä oon ollu tyhmä. Miksi otin koiran? Nanon olis paljon parempi jossain muualla. Mä oon surkea koiranomistaja. Se ei pääse ulos niin paljon kuin pitäisi, se saa aina samaa kuivanappulaa kun mulla ei oo varaa parempaan... Onneksi se sentään on terve, ei mulla olisi varaa eläinlääkäriinkään. Koputanpa nyt lastulevyä. Entä miksi lähdin opiskelemaan? Mä en todellakaan ole mitenkään erityisen hyvä tuolla koulussa. Mä oon itkeny siellä tunneilla hiljaa itsekseni, koska olen ollut niin huono ja tyhmä. Se on tuntunut todella, todella pahalta.

Mä oon yrittäny olla hyvä ystävä kavereilleni, mutta nää viimeset pari kolme vuotta on ollu vaikeita. Mä oon rypeny tässä fiiliksessä aika ajoin enemmän, aika ajoin vähemmän. Mun on vaikea olla kovasti kiinnostunut kavereitteni menoista ja tekemisistä, kun on niin vaikeaa pysyä normaalin elämän syrjässä kiinni. Tuntuu välillä, että mä roikun siinä enää toisen käden sormenpäillä, ja pohdin, että kannattaako tässä nyt enää yrittää pidellä kiinni. En tiedä, miten jaksan tsempata kavereitani. On niin helppo rohkaista niitä ja tarkoittaa kaikkea mitä sanoo, mutta niin saatanan vaikeaa tehdä samaa temppua itsellensä.

Tää on vaan niin vaikeeta yksin. Mä yritän parhaani, mutta se on oikeesti todella vaikeaa. Eikö muut oo yksin? Vika voi olla mussakin, muille tää vaikuttaa olevan helpompaa. Eläminen. Tai ehkä niilläkin on samanlaista, mä vaan näen päällepäin sen niistä, minkä ne näkee musta.

Okei, kyllä mä tiedän, että se on totta. Kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Jo heti huomenna. Varmasti kääntyy. Mä en tee mitään itselleni. Mutta jotenkin tää oli saatava ulos.