Miehestä ja yhteisestä kodista

On tehnyt mieli avautua todella pitkään siitä, kuinka ärsyyntynyt olen niin monesta asiasta tuossa avokissani. Mutta jotenkin asiat alkoivat rullaamaan ihan yhtäkkiä taas. En tiedä, kärsinkö jonkinlaisesta masentuneisuuden tilasta talvella, kun otin kaiken, mitä mies sanoi, jotenkin loukkauksena. Olen kyllä mennyt itseeni ja pohtinut, mistä se milloinkin on johtunut. Todennäköisesti kyse on siitä, että on ollut pitkä pimeä talvi, kämppä kaatuu niskaan ja olen ollut masentunut siitä, että olen lihonut ja huomannut olevani aivan väärällä alalla.

Poikkeuksellisesti olen edes yrittänyt tehdä asioille jotakin. Olen yrittänyt aina ruoskia itseni siivoamaan silloin kuin mieskin (kyllä, siivoan myös oma-aloitteisesti, mutta kaksin joutuisampaa), olen yrittänyt käydä superhaasteellisen koirani kanssa pitemmillä lenkeillä ja olen hakenut ammattikorkeaan. Ehkä myös pitenevät päivät piristävät.

Yhteisessä taloudessa on puolensa. On ehkä taloudellisesti helpompaa, ei joudu olemaan yksin... Tietysti sen toisen naama aina välillä alkaa tympiä. Mutta tässä se rakkaus punnitaan. Luulen, että elämme miekkosen kanssa nyt sellaista aikaa, joina nuoret parit yleensä eroavat. Mutta ei mulla ole tarvetta erota. Tiedän, että mulla on hyvä mies, joka tekee asiat hyvin, joka on taatusti hyvä isä sitten kun on sen aika, ja joka on vielä kaupan päällisiksi aika hyvän näköinen.

Koirasta ja kevättalvesta.

Jokainen, joka mua paremmin tuntee ja jonka kanssa olen joskus asiasta keskustellut tietää, että vihaan kevättä. En sitä kohtaa, kun puissa on hiirenkorvat ja ulos voi mennä ilman kaulaliinaa, vaan tätä. TÄTÄ. Maaliskuu on kauhein kuukausi koko vuodesta. Räntää, loskaa, kuralätäköitä, JÄÄTÄ... Puhun lonkanmurtamis-, tai vaihtoehtoisesti kallonhalkaisukeleistä. Yritäpä mennä lenkille vetävän koiran kanssa, kun siellä ei pärjää luistimillakaan. Masentaa myös aivan saakelisti. Luonto ei todellakaan ole kauneimmillaan tähän aikaan vuodesta.

Nano ei käyttäydy yhtään sen paremmin kuin ennenkään. Eilen vietiin sitä Rikun kanssa reilun tunnin kävelylle metsikköön, ja kyllähän se siellä juoksi niin maan peevelisti. Ja joo, takaisin tullessa ei ehkä jaksanut vetää ihan niin paljon... Mutta en mitenkään kykene joka päivä päästämään sitä vapaaksi jossakin. Eikä sillä ole mitään mahdollisuutta oppia, että nätisti hihnassa kulkemalla pääsisi todella usein ulos ja pitkillekin lenkeille, kun ei se kertaakaan voi kokeilla sitä nätisti kävelemistä. Ei vaan voi.

Ymmärrän että ihmiset haluavat vain auttaa kun sanovat, että mun pitäisi kokeilla sitä ja tätä... Mutta jokainen, joka ei ole käynyt Nanon kanssa lenkillä, on jäävi kertomaan mitä mun pitäisi tai ei pitäisi tehdä sen kanssa. Tässä on nyt kokeiltu vedonestovaljaat, kuonopannat, kuristuspannat, suunnanvaihdot, namipalat, selätykset... Kuristuspantaa ja joskus harvoin selätystä käytän ihan jokapäiväisesti, sillä en voi enää muuten hallita Nanoa. Siltä katoaa korvat aivan täysin ulkoillessa, joten sille on aivan turha sanoa mitään, kehua, kieltää... Kaikki kaikuu kuuroille korville. Siispä ainoa asia, miten voin koiraani hallita, on fyysisesti, eikä siitä ole mitään iloa tai hyötyä kummallekaan. Ulkoilu on aivan helvetin stressaavaa, ainakin minulle. Jotenkin Nanon käytöksestä päätellen voisin väittää, ettei se ole lainkaan niin stressaavaa sille...

Jokainen koiranomistaja on varmasti sitä mieltä, että oma koira on poikkeuksellinen. Toki olen samaa mieltä, mutta ehkä vähän eri mielessä. Olen lukenut monia kirjoja ja oppaita, ja Nanon käyttämiä käytösmalleja en ole löytänyt melkein mistään. Tarkoitan nyt sitä, että tietyissä tilanteissa Nano reagoi aivan täysin epäkoiramaisesti.
Esimerkiksi jos olen sille vihainen. Osoitan vihani/tyytymättömyyteni, saatan siis ihan murista sille, ja se menee leikkiasentoon ja haluaa leikkiä mun kanssa. Mitä helvettiä? Mun pitää olla aivan tuhannen raivona, siis mun pitää haluta vähintäänkin repiä siltä raajat irti, ennenkuin se osoittaa asianmukaista alistumista ja rauhaneleitä. En ymmärrä sitä, en vaan käsitä.

Yhdessä nämä kaksi asiaa, kevättalvi ja tuo eläin, vetävät mielen aika maihin.

Blogi olisi ehkä oiva paikka purkaa tuntoja... Valitettavasti en jaksa.