Tänään oli pitkästä aikaa menopäivä!
Sini ja Satu tuli aamupäivästä meille ja toivat mulle lahjoja! Sain Pikku Myy -mukin ja Fanipaloja ja kehyksen. Sitten juotiin teet ja vetäistiin keksit ja Kipakin tuli ja toi muffinsseja!
Sitten mua vietiinkin vauhdilla johonkin, se oli ylläri. :D Päädyin reiluksi tunniksi kasvohieronta/aromaterapia/naamanhoitojuttuun, ja kaikenlaista rasvaa ja naamiota laitettiin naamaan. Oli jänskää! Ja tuntui toki kivalta, paitsi viimeiset 15 min, kun oli ihan hirveä pissahätä. :( :D Mutta sain ikäänkuin kaupan päälle kulmien kestovärjäyksen, eli aikas pop!
Sitten vietiin syömään minua Rossoon, ja söin itseni täyteen lohta ja kasviksia ja mustekalarenkaita. Anoms.
Päivä oli tosi mahti, tykkäsin! Kiitoksia Kipa ja Sini! <3
Varjopuoli päivässä oli se, että soitin Kelaan, kun ei rahoja vieläkään kuulu, ja arvatkaas mitä sieltä sanottiin? "Juu ei sulle ole merkattu mitään lausuntoa tänne". Jassoo. Vein työkkäriin sen työelämävalmennustodistuksen ennen tammikuun puoltaväliä, eli minä olen kaiken voitavani tehnyt. Vika oli nyt sitten vissiin työkkärissä, joka ei olekaan toimittanut lausuntoa Kelaan, vaikka piti. Että kiitos työkkäri, olen kolme viikkoa odottanut rahoja, turhaan. Mulla on perjantaina illanistujaiset, ja sunnuntaina alkaa laskut erääntyä. Mulla on 27 euroa ja 16 senttiä tilillä, ja näillä mä vissiinkin kustannan kaiken. Lienee turhaa sanoa, että olin aika vitun kyrpä otsassa. Miten sanotaan asiallisesti, että voisivat ottaa päänsä pois perseestään, jos mielivät jatkaa työssään ilman pommiuhkauksia?
No joo joo, kyllä mä senkin ymmärrän, ettei mulla vielä hätää ole, kyllähän mä voin lainata vaikka rahaa, enkä mä yksin tässä kaupungissa ole... Mutta mä en halua lainata, mä haluaisin ne rahat. Oon niin kauan ollu poljettavana, että en ihan oikeasti jaksa sitä enää. Onhan toki hyvä, että mä herään tähän näin aikaisin, etten vasta kuusikymppisenä totea, että "perkeles, nyt riittää". Mulle ei vittuilla. (Otan ton tatuointina)
... Jjjjjjjotenka huomenna sitten kello kymmenen Työkkäriin, ja selitysvaatimusta kehiin. En lähde, ennenkuin olen kuullut jonkinlaisen anteeksipyynnön, ja se perkeleen lausunto on siellä perkeleen Kelassa. Sääli sinänsä, että mikäli sitä Kelan naista on uskominen, ja "uusien" hakemusten käsittely todella kestää neljä viikkoa, niin olen saanut odottaa sitten niiden rahojen saapuessa massia joulusta helmikuun loppuun... Bravo! "Uusien" sillä, että hakemuksen Kelaan mä olen tehnyt jo 7.1.
Yritän nyt kovasti keksiä vielä jotain positiivista tähän lopuksi.
Tein japanin läksyt, ja tuli ihan sellainen "Heta yläastelainen" -fiilis. Aika jees! Ja aloin kutomaan tuosta papukaijalangasta sukkaa. Kyllä se on aika kivan värinen! Nyt, kun mulla vielä on vähän energiaa, niin voisin käydä pesemässä naamani (ja testaamassa, pysyykö kestoväri kulmakarvoissa :D) ja sitten vähän suunnitella, että mitä tarjoilen perjantaina. Toivottavasti useimmat pääsisivät.
Yötä!
maanantai 31. tammikuuta 2011
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Kai se elämä tästä lähtee
Muutamana viime päivänä on vähän helpottanut. Olen kyennyt sosialisoimaankin jopa.
Käytiin Joken ja Unin kanssa koirailemassa tuossa Terviksen kuntopoluilla, ja kai se Nanollekin teki ihan hyvää. Vaikka Unia ei paljon kiinnostanut leikkiäkään. :D
Sitten tuli käytyä ensin torstaina Iidan kanssa parilla tuossa Kulkijassa, ja perjantaina pidettiin Revelationsin avajaiset. Siellä oli vekkulia, tosin paljon ihmisiä, joita en ollenkaan tuntenut. Jatkot oli Birgerissä, jossa tuli sitten juotua oikein urakalla, kaikkien niiden skumppalasillisten päälle siis. Ilta meni muuten ihan kivasti, mutta mua jäi kaihertamaan pari asiaa, mitä mulle illan aikana sanottiin, ja musta tuntu parhaalta mennä porukoille nukkumaan, vaikka yöpaikkaa tarjottiinkin siitä keskustasta.
En halua erityisemmin puhua siitä, mistä otin itseeni, vaan siitä, että ylipäätään otin itseeni. Milloin opin kasvattamaan itselleni paksumman nahan? En voi aina loukkaantua, jos vähänkin tuntuu siltä, että "tuo saattoi olla loukkaus". Mutta jos edes jään miettimään, että miten tuo nyt pitäisi ottaa, niin vahinko on jo tapahtunut. Ja siitä on vaikea päästä irti. En osaa päätellä tästä muuta, kuin että mun itsetuntoni ei vissiin ole niin hyvä, kuin vakuutan sen olevan. Yritän vähän väliä katsoa peiliin, ja kertoa itselleni, kuinka hieno ihminen olen. Ja teenkin sen, mutta onko se sitten pelkkää onttoa vakuuttelua? Mun mielestäni se on useinkin aito tunne, katson peiliin, ja todellakin pidän näkemästäni. Kerron itselleni, etten haluaisi olla kukaan muu, ja se tuntuu hyvältä. Mutta sitten, kun pitäisi selvitä jostakin tilanteesta, niin muutun siksi ellottavaksi nössöksi, josta kukaan ei tykkää ja joka on ruma ja paha ihminen. Miten tästä pääsee?
Se jääköön nähtäväksi, mutta jos jollakulla on piristävä selviytymistarina, niin otetaan vastaan!
Lauantaina sitten parantelin hetkisen krapulaa porukoiden sohvalla, ja hieroskelin punaiseksi turvonneita silmiäni, kun olin aamukolmen aikaan itkenyt äitille pöydän ääressä. Hieno ihminen, äitini. Käytiin porukoille kaupassa, ja Sotkassa testaamassa sänkyjä. Sopiva löytyi, ja nyt on makkarissa KOVA sänky, anomnom.
Tänään tehtiin hullut, ja lähdettiin Nanon kanssa koirapuistoon. Se parka oli ihan paiseessa, kun se oli ensin räksyttänyt aidan takaa niille kahdelle koiralle, jotka sielä olivat, ja sitten mentiinkin sisään ja jätettiin oman onnensa nojaan. Ei ollut enää niin polleata tyttöä sen jälkeen. Alkuhan meni niin, että ne kaksi koiraa juoksi sen perässä ja se vinkui ja juoksi häntä koipien välissä karkuun, mutta pikkuhiljaa tuli rohkeutta lisää. Ihan ymmärrettävää toisaalta, että vinkui. Se toinen niistä koirista oli vielä vähän päällekäyvämpi, kuin Nano itse, ja se on jo aika paljon. Harmi, ettei kumpikaan meistä ollut tajunnut pukeutua mitenkään erityisen lämpimästi, ja sieltähän oli pakko sitten suunnilleen puolen tunnin jälkeen poistua. Nano oli kyllä ihan väsynyt kun päästiin kotiin. :)
Illalla käytiin vielä Tikalla ja Katjalla töllistelemässä niiden tuoretta perheenlisäystä. Nano on selvästi vaikuttanut negatiivisesti (äitini käyttäisi sanaa 'positiivinen') mun vauvakuumeeseen. Niiden muksu oli söötti ja kaikkea, mutta ei tullut itselle sellaista "hankitaan mekin!" -fiilistä. Enköhän mä ennen pitkää saa hoitoon jonkun muksun, kun "äiskän ja iskän on pakko päästä tuulettumaan". :D
Muistin taas Type O Negativen olemassaolon. Mulla ei enää ole niitä biisejä tallessa, mitkä joskus Jounilta sain, pitäisi varmaan ostaa parit levyt. Pitäisi ehkä myös mennä pesemään meikit, ja testaamaan uutta sänkyä. Nighty!
Käytiin Joken ja Unin kanssa koirailemassa tuossa Terviksen kuntopoluilla, ja kai se Nanollekin teki ihan hyvää. Vaikka Unia ei paljon kiinnostanut leikkiäkään. :D
Sitten tuli käytyä ensin torstaina Iidan kanssa parilla tuossa Kulkijassa, ja perjantaina pidettiin Revelationsin avajaiset. Siellä oli vekkulia, tosin paljon ihmisiä, joita en ollenkaan tuntenut. Jatkot oli Birgerissä, jossa tuli sitten juotua oikein urakalla, kaikkien niiden skumppalasillisten päälle siis. Ilta meni muuten ihan kivasti, mutta mua jäi kaihertamaan pari asiaa, mitä mulle illan aikana sanottiin, ja musta tuntu parhaalta mennä porukoille nukkumaan, vaikka yöpaikkaa tarjottiinkin siitä keskustasta.
En halua erityisemmin puhua siitä, mistä otin itseeni, vaan siitä, että ylipäätään otin itseeni. Milloin opin kasvattamaan itselleni paksumman nahan? En voi aina loukkaantua, jos vähänkin tuntuu siltä, että "tuo saattoi olla loukkaus". Mutta jos edes jään miettimään, että miten tuo nyt pitäisi ottaa, niin vahinko on jo tapahtunut. Ja siitä on vaikea päästä irti. En osaa päätellä tästä muuta, kuin että mun itsetuntoni ei vissiin ole niin hyvä, kuin vakuutan sen olevan. Yritän vähän väliä katsoa peiliin, ja kertoa itselleni, kuinka hieno ihminen olen. Ja teenkin sen, mutta onko se sitten pelkkää onttoa vakuuttelua? Mun mielestäni se on useinkin aito tunne, katson peiliin, ja todellakin pidän näkemästäni. Kerron itselleni, etten haluaisi olla kukaan muu, ja se tuntuu hyvältä. Mutta sitten, kun pitäisi selvitä jostakin tilanteesta, niin muutun siksi ellottavaksi nössöksi, josta kukaan ei tykkää ja joka on ruma ja paha ihminen. Miten tästä pääsee?
Se jääköön nähtäväksi, mutta jos jollakulla on piristävä selviytymistarina, niin otetaan vastaan!
Lauantaina sitten parantelin hetkisen krapulaa porukoiden sohvalla, ja hieroskelin punaiseksi turvonneita silmiäni, kun olin aamukolmen aikaan itkenyt äitille pöydän ääressä. Hieno ihminen, äitini. Käytiin porukoille kaupassa, ja Sotkassa testaamassa sänkyjä. Sopiva löytyi, ja nyt on makkarissa KOVA sänky, anomnom.
Tänään tehtiin hullut, ja lähdettiin Nanon kanssa koirapuistoon. Se parka oli ihan paiseessa, kun se oli ensin räksyttänyt aidan takaa niille kahdelle koiralle, jotka sielä olivat, ja sitten mentiinkin sisään ja jätettiin oman onnensa nojaan. Ei ollut enää niin polleata tyttöä sen jälkeen. Alkuhan meni niin, että ne kaksi koiraa juoksi sen perässä ja se vinkui ja juoksi häntä koipien välissä karkuun, mutta pikkuhiljaa tuli rohkeutta lisää. Ihan ymmärrettävää toisaalta, että vinkui. Se toinen niistä koirista oli vielä vähän päällekäyvämpi, kuin Nano itse, ja se on jo aika paljon. Harmi, ettei kumpikaan meistä ollut tajunnut pukeutua mitenkään erityisen lämpimästi, ja sieltähän oli pakko sitten suunnilleen puolen tunnin jälkeen poistua. Nano oli kyllä ihan väsynyt kun päästiin kotiin. :)
Illalla käytiin vielä Tikalla ja Katjalla töllistelemässä niiden tuoretta perheenlisäystä. Nano on selvästi vaikuttanut negatiivisesti (äitini käyttäisi sanaa 'positiivinen') mun vauvakuumeeseen. Niiden muksu oli söötti ja kaikkea, mutta ei tullut itselle sellaista "hankitaan mekin!" -fiilistä. Enköhän mä ennen pitkää saa hoitoon jonkun muksun, kun "äiskän ja iskän on pakko päästä tuulettumaan". :D
Muistin taas Type O Negativen olemassaolon. Mulla ei enää ole niitä biisejä tallessa, mitkä joskus Jounilta sain, pitäisi varmaan ostaa parit levyt. Pitäisi ehkä myös mennä pesemään meikit, ja testaamaan uutta sänkyä. Nighty!
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Olen jokseenkin pettynyt itseeni
Jokseenkin sen vuoksi, ettei mua voisi oikeastaan vittujakaan kiinnostaa. Mutta se pieni osa musta, joka pätkääkään välittää mun omasta hyvinvoinnista, on todella pettynyt. Olen - tai oikeastaan en ole tehnyt muuta kuin - vain syönyt aivan saatanasti suklaata ja hätätapauksessa kaikkea muutakin hyvää viimeisen kuukauden, en ole liikkunut mihinkään, ellei ole ollut ihan pakko. Mua ei kiinnosta, mä en jaksa. Juuri ja juuri vien koiraa ulos. Koska on pakko. Muutamia aikaansaamisen hetkiä lukuunottamatta olisin valmis lyömään lekkeriksi saman tien. Kello on melkein neljä aamulla, ja mua ei vaan kiinnosta vieläkään mennä nukkumaan. En ole varsinaisesti masentunut, siis en tunne itseäni masentuneeksi, mutta mulla alkaa olla pelottavan paljon masentuneen ihmisen oireita. Vetämättömyys, "mielenkiinnottomuus", eskapismi (todella suuressa määrin, pakko sanoa)...
Luulen, että se jaksamattomuus on suoraa seurausta siitä, ettei kiinnosta. Koska mä en välitä, onko kaapissa puhtaita vaatteita, niin en jaksa pestä pyykkiäkään. Turhanpäiväistä, sanon minä. Mä en välitä, olenko mä ihan paskainen ja tukka niin rasvassa että voisi puristaa Florat leivän päälle, niin enpä jaksa mennä suihkuun. Tässäkin kohtaa se pieni hyvinvoinnista kiinnostunut osanen protestoi aika raskaasti. Hetken aikaa jopa ajattelen, etten välitä, tekeekö koira asiansa lattialle. Mutta sitten sentään onneksi herään hetkeksi, ja tiedän, että teen karhunpalveluksen sekä itselleni että koiralle, jos en nyt nosta persettäni tästä penkistä. En voi epäonnistua niin pahasti, että tuhoan toisenkin elämää siinä missä annan omani valua täysin rappiolle.
Olen joskus oikeasti ankarasti katunut sitä, että otin pennun. Miksi tein sen? Ei musta ole tähän, en saa masentua rauhassa, ja vielä pahempaa on se, että todennäköisesti tuo koira kasvaa ihan kieroon, kun mä en vaan osaa. Pilaan sen elämän, kun en osaa kasvattaa sitä. Sillä olisi ollut niin paljon paremmat oltavat jossain muualla... Sitten taas toisaalta. On ehkä semisti myöhäistä oikeasti luopua siitä. Se saisi elinikäiset traumat, enkä mäkään oikeasti siitä eroon halua. Kärsin nyt vain omasta tyhmyydestäni, ja itsehillinnän puutteesta.
Nyt kun asiaan pääsin, niin itsehillintä - tai siis sen puute - on ehkä mun suurin ongelmani tässä elämässä. En malta koskaan odottaa mitään. Kaikki on saatava heti, tai sitten ne voi unohtaa. Ja kun ei tullut säästettyä teininä siihen ajokorttiin ja ajettua sitä heti täysi-ikäistyttyä, niin oikeastaan mua ei nyt sitten enää kiinnosta hommata sitä. Se helpottaisi asioita kyllä, mutta vaikka puhun sen hommaamisesta, niin en oikeasti koskaan suo ajatustakaan sille. Jotenkin aina vain lykkään sen ajatuksen sivuun, kun tuntuu niin vaikealta säästää niin isoja summia. Ei sillä että mulla olisi vielä ollut paljoakaan mahdollisuuksia, kun en juuri tienaakaan.
Kiinnostuksen puute on toinen. Voi olla, että olen lipsahtanut masennuksen puolelle sen verran pahasti, ettei tästä ihan äkkiä aleta asioista suuresti kiinnostumaankaan. Hells, me ollaan harrastettu seksiä kerran tänä vuonna, eikä sitäkään mun aloitteestani. Anteeksi vaan kaikille, jotka eivät halunneet tietää. Mutta kai sekin jotain kertoo siitä, kuinka paljon mua kiinnostaa. Tiskit on lojunu altaassa kohta taas viikon. Kiepsautin unirytmini jo kertaalleen ympäri, ja nyt se on taas vituillaan.
Äiti oli joskus aikaa sitten sitä mieltä, että mun pitäisi mennä käymään lääkärillä. Se tuntuu niin turhalta, ei mua kiinnosta. En tunne olevani lääkityksen tarpeessa, tahdon vain, että minut jätettäisiin rauhaan mielikuvitusmaailmaani. Tuntuu todella pahalta aina, kun on pakko herätä eskapismitranssista ja kohdattava todellisuus viemällä koira ulos. Pelkään jo ennalta, että vastaan tulee joku mummeli pikkukoiransa kanssa, ja että sen kanssa on pakko kommunikoida. Joskus en halua olla tekemisissä yhdenkään elävän olennon kanssa. Paitsi jos ne ovat vihreitä, lihaksikkaita ja niillä on torahampaat.
Mikähän päivä tänään on? Pitääkö mun mennä lääkäriin? Pelkään, että käynti osoittautuu turhaksi. Jos en itse koe itselläni olevan mitään ongelmaa, miksi lääkäri olisi sitä mieltä? En halua syödä lääkkeitä.
Tahdon seikkailuun. Tahdon lähteä hatutta päin keväisenä aamuna, kuten Bilbo.
Luulen, että se jaksamattomuus on suoraa seurausta siitä, ettei kiinnosta. Koska mä en välitä, onko kaapissa puhtaita vaatteita, niin en jaksa pestä pyykkiäkään. Turhanpäiväistä, sanon minä. Mä en välitä, olenko mä ihan paskainen ja tukka niin rasvassa että voisi puristaa Florat leivän päälle, niin enpä jaksa mennä suihkuun. Tässäkin kohtaa se pieni hyvinvoinnista kiinnostunut osanen protestoi aika raskaasti. Hetken aikaa jopa ajattelen, etten välitä, tekeekö koira asiansa lattialle. Mutta sitten sentään onneksi herään hetkeksi, ja tiedän, että teen karhunpalveluksen sekä itselleni että koiralle, jos en nyt nosta persettäni tästä penkistä. En voi epäonnistua niin pahasti, että tuhoan toisenkin elämää siinä missä annan omani valua täysin rappiolle.
Olen joskus oikeasti ankarasti katunut sitä, että otin pennun. Miksi tein sen? Ei musta ole tähän, en saa masentua rauhassa, ja vielä pahempaa on se, että todennäköisesti tuo koira kasvaa ihan kieroon, kun mä en vaan osaa. Pilaan sen elämän, kun en osaa kasvattaa sitä. Sillä olisi ollut niin paljon paremmat oltavat jossain muualla... Sitten taas toisaalta. On ehkä semisti myöhäistä oikeasti luopua siitä. Se saisi elinikäiset traumat, enkä mäkään oikeasti siitä eroon halua. Kärsin nyt vain omasta tyhmyydestäni, ja itsehillinnän puutteesta.
Nyt kun asiaan pääsin, niin itsehillintä - tai siis sen puute - on ehkä mun suurin ongelmani tässä elämässä. En malta koskaan odottaa mitään. Kaikki on saatava heti, tai sitten ne voi unohtaa. Ja kun ei tullut säästettyä teininä siihen ajokorttiin ja ajettua sitä heti täysi-ikäistyttyä, niin oikeastaan mua ei nyt sitten enää kiinnosta hommata sitä. Se helpottaisi asioita kyllä, mutta vaikka puhun sen hommaamisesta, niin en oikeasti koskaan suo ajatustakaan sille. Jotenkin aina vain lykkään sen ajatuksen sivuun, kun tuntuu niin vaikealta säästää niin isoja summia. Ei sillä että mulla olisi vielä ollut paljoakaan mahdollisuuksia, kun en juuri tienaakaan.
Kiinnostuksen puute on toinen. Voi olla, että olen lipsahtanut masennuksen puolelle sen verran pahasti, ettei tästä ihan äkkiä aleta asioista suuresti kiinnostumaankaan. Hells, me ollaan harrastettu seksiä kerran tänä vuonna, eikä sitäkään mun aloitteestani. Anteeksi vaan kaikille, jotka eivät halunneet tietää. Mutta kai sekin jotain kertoo siitä, kuinka paljon mua kiinnostaa. Tiskit on lojunu altaassa kohta taas viikon. Kiepsautin unirytmini jo kertaalleen ympäri, ja nyt se on taas vituillaan.
Äiti oli joskus aikaa sitten sitä mieltä, että mun pitäisi mennä käymään lääkärillä. Se tuntuu niin turhalta, ei mua kiinnosta. En tunne olevani lääkityksen tarpeessa, tahdon vain, että minut jätettäisiin rauhaan mielikuvitusmaailmaani. Tuntuu todella pahalta aina, kun on pakko herätä eskapismitranssista ja kohdattava todellisuus viemällä koira ulos. Pelkään jo ennalta, että vastaan tulee joku mummeli pikkukoiransa kanssa, ja että sen kanssa on pakko kommunikoida. Joskus en halua olla tekemisissä yhdenkään elävän olennon kanssa. Paitsi jos ne ovat vihreitä, lihaksikkaita ja niillä on torahampaat.
Mikähän päivä tänään on? Pitääkö mun mennä lääkäriin? Pelkään, että käynti osoittautuu turhaksi. Jos en itse koe itselläni olevan mitään ongelmaa, miksi lääkäri olisi sitä mieltä? En halua syödä lääkkeitä.
Tahdon seikkailuun. Tahdon lähteä hatutta päin keväisenä aamuna, kuten Bilbo.
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Pikainen päivitys
Kyllä, olen elossa!
Sain unirytmini käänettyä lähes ihmisstandardeihin sopivaksi. Ja huomennakin on pakko herätä aikaisin, jotta saan soitettua Nanolle tehosterokoteajan. Sillä saattaa myös olla pissatulehdus, sehän tästä vielä puuttuikin.
Olen tosiaan miettinyt sitä käsityöopettajan ammattia, ja toissapäivänä tarttui työkkäristä mukaan hakuopas poliisin perustutkintoon. Niin, miksikäs ei. Veikkaan tosin, että ne vähän ihmiset, joita tunnen tästä kaupungista, kaikkoavat sen siliän tien, jos ikinä valmistun poliisiksi. Tunnen - tai oikeastaan en tunne, vain tiedän - lähinnä kaikennäköisiä laitapuolen kulkijoita. :D
Mutta toistaiseksi annan asian hautua. Todennäköisesti pitkään, olisi ihan hyvä oppia hauduttelemaan edes jotakin pitkään ennen kuin suunapäänä ryntää nolaamaan itsensä.
Olen ollut tämän alkuviikon jotenkin ihan superaktiivinen. Maanantaina kävin vain työkkärissä ja kirjakaupassa, mutta jo eilen tuli liikuttua vähän enemmänkin. Hoidin työttömyysasiat kuntoon, kävin koululla moikkaamassa kavereita ja menin Iidan kyydillä Turenkiin moikkaamaan Idaa. Tänään en käynyt missään muualla kuin Nanon kanssa lenkillä ja pellolla. Mutta kun se pellolla olo meni siihen, että Nano päätti syödä jonkun toisen koiran paskaa, eikä se neljästä kerrasta uskonut vaan dyykkasi aina takaisin sinne kinokseen, niin mulla paloi käämi ja mä raahasin sen kotiin.
Sitten, hyvät naiset ja herrat, minä Zumbasin!
Se oli ihan hullua. Sitten suihku, pyykit, tiskit ja kaalikeitto, ite. <3 Järjestelin myös lankojani tuosta sohvalta, ja niitä onkin kertynyt. Luulen, että teen suurimmasta osasta sukkia, ehkä myös lapasia. Ja jonain Herran päivänä ehkä jopa sen yhden pipon, minkä olen vielä vannonut tekeväni. Muuten pipot on niin vaikeita, etten oikeasti halua aloittaa vain epäonnistuakseni. (Ai sukat on helppoja mutta pipot ei? Jep, näin on, allekirjoitan) Novitan punamustia Varpu -keriä olen hamstrannut kolme kappaletta, ne ovat siis niitä jumalattoman isoja mitä löytyi Hämeenlinnan Citymarketista, ja toivon, että niistä riittää villapaitaan. Sitten kun uskallan aloittaa, that is.
Ai niin... Omar on nyt sitten, kaikesta päätellen, kuollut. Ei se liikkunut enää ollenkaan, vaikka Riku ruiskutti pullosta vettä suoraan sen päälle, ja aina ennen se on mennyt siitä ihan sekaisin...
Notta RIP Omar, kaveri ei edes ehtinyt kasvaa isoksi. :/
Eipä toisaalta ihme, se ei ole viimeiseen puoleen vuoteen meidän nähtemme syönyt muuta kuin yhden kärpäsen. Noilla tarantellauroksilla on vissiin tapana näännyttää itsensä nälkään.
Sain unirytmini käänettyä lähes ihmisstandardeihin sopivaksi. Ja huomennakin on pakko herätä aikaisin, jotta saan soitettua Nanolle tehosterokoteajan. Sillä saattaa myös olla pissatulehdus, sehän tästä vielä puuttuikin.
Olen tosiaan miettinyt sitä käsityöopettajan ammattia, ja toissapäivänä tarttui työkkäristä mukaan hakuopas poliisin perustutkintoon. Niin, miksikäs ei. Veikkaan tosin, että ne vähän ihmiset, joita tunnen tästä kaupungista, kaikkoavat sen siliän tien, jos ikinä valmistun poliisiksi. Tunnen - tai oikeastaan en tunne, vain tiedän - lähinnä kaikennäköisiä laitapuolen kulkijoita. :D
Mutta toistaiseksi annan asian hautua. Todennäköisesti pitkään, olisi ihan hyvä oppia hauduttelemaan edes jotakin pitkään ennen kuin suunapäänä ryntää nolaamaan itsensä.
Olen ollut tämän alkuviikon jotenkin ihan superaktiivinen. Maanantaina kävin vain työkkärissä ja kirjakaupassa, mutta jo eilen tuli liikuttua vähän enemmänkin. Hoidin työttömyysasiat kuntoon, kävin koululla moikkaamassa kavereita ja menin Iidan kyydillä Turenkiin moikkaamaan Idaa. Tänään en käynyt missään muualla kuin Nanon kanssa lenkillä ja pellolla. Mutta kun se pellolla olo meni siihen, että Nano päätti syödä jonkun toisen koiran paskaa, eikä se neljästä kerrasta uskonut vaan dyykkasi aina takaisin sinne kinokseen, niin mulla paloi käämi ja mä raahasin sen kotiin.
Sitten, hyvät naiset ja herrat, minä Zumbasin!
Se oli ihan hullua. Sitten suihku, pyykit, tiskit ja kaalikeitto, ite. <3 Järjestelin myös lankojani tuosta sohvalta, ja niitä onkin kertynyt. Luulen, että teen suurimmasta osasta sukkia, ehkä myös lapasia. Ja jonain Herran päivänä ehkä jopa sen yhden pipon, minkä olen vielä vannonut tekeväni. Muuten pipot on niin vaikeita, etten oikeasti halua aloittaa vain epäonnistuakseni. (Ai sukat on helppoja mutta pipot ei? Jep, näin on, allekirjoitan) Novitan punamustia Varpu -keriä olen hamstrannut kolme kappaletta, ne ovat siis niitä jumalattoman isoja mitä löytyi Hämeenlinnan Citymarketista, ja toivon, että niistä riittää villapaitaan. Sitten kun uskallan aloittaa, that is.
Ai niin... Omar on nyt sitten, kaikesta päätellen, kuollut. Ei se liikkunut enää ollenkaan, vaikka Riku ruiskutti pullosta vettä suoraan sen päälle, ja aina ennen se on mennyt siitä ihan sekaisin...
Notta RIP Omar, kaveri ei edes ehtinyt kasvaa isoksi. :/
Eipä toisaalta ihme, se ei ole viimeiseen puoleen vuoteen meidän nähtemme syönyt muuta kuin yhden kärpäsen. Noilla tarantellauroksilla on vissiin tapana näännyttää itsensä nälkään.
lauantai 8. tammikuuta 2011
Valvon
Nyt suunnilleen 24 h ollut hereillä. En ole pitkään aikaan valvonut näin pitkään, mutta unirytmi on pakko saada edes jotenkin kohdilleen. Olo on todella sekava. Kelailin, että yritän huijata kroppaa ja syön aamupalan ihan niinkuin joka aamu, mutta ei mennyt helppoon. Eiliset meikit on naamalla edelleen. Riku sanoi, että pitää käydä Prismassa. Pakko pestä naama ja meikata uudelleen. Jos saisin pidettyä itseni hereillä edes kolmeen asti... Sen jälkeen voisi jo hyvillä mielin mennä nukkumaan. Nukun aina ihan hirveän pitkään, jos olen valvonut yön yli. Kolmen jälkeen kun menee tutimaan, niin hyvällä tsägällä herää vasta aamukuudelta på söndag. Tähän tähtään.
WoWissa seikkailen levelillä 66. Kai mä joskus sen lokinkin saan isoksi. Sääli, ettei kavereita pelaa samalla servulla.
Jahas, käsky kävi. Pitää kuulemma valmistautua Prismaan. Prisma = maailmanloppu, apparently.
WoWissa seikkailen levelillä 66. Kai mä joskus sen lokinkin saan isoksi. Sääli, ettei kavereita pelaa samalla servulla.
Jahas, käsky kävi. Pitää kuulemma valmistautua Prismaan. Prisma = maailmanloppu, apparently.
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Ajattelin sillain semisti ex tempore poistua Hyvinkäälle tästä.
Eilisen saldo: puoli villasukkaa, sängyssä muumilakanat ja laminaatti 1 - mattoveitsi 0.
Toivottavasti Nano ei mene yhtä sekaisin kun olen yötä poissa, kuin viime kerralla. Astetta vähemmän ripulia olis ihan kova!
Vittuku pitää taas soittaa Kelaan. Hanukasta.
Eilisen saldo: puoli villasukkaa, sängyssä muumilakanat ja laminaatti 1 - mattoveitsi 0.
Toivottavasti Nano ei mene yhtä sekaisin kun olen yötä poissa, kuin viime kerralla. Astetta vähemmän ripulia olis ihan kova!
Vittuku pitää taas soittaa Kelaan. Hanukasta.
tiistai 4. tammikuuta 2011
Omg! J!nxin paketti saapui - taas!
En voi uskoa, miten nopeita ne voivat olla. Vastahan tilasin vajaa viikko sitten. :o
Tällä kertaa tällaiset:
Ja kyllä, pystyn hehkuttamaan onnellisena jostain tällaisesta. :D
Olen lukenut aivan uskomattomia fanficcejä. Niille jotka WoWista ja ficeistä ovat kiinnostuneita, niin voin suositella erittäin lämpimästi ainakin PheonReniä ja bush viperiä. Mahtavia tarinoita! Ei puutu romantiikkaa eikä äksöniä. Enimmäkseen äsken maininnujen tarinat sijoittuvat sinne horden puolelle. (Oikeasti, lukekaa, takaan ettette pety!)
Olen ollut todella passiivinen viime aikoina. Vaihteeksi. Tuntuu, etten vain jaksa. Koko ajan pitäisi nukkua, tai ainakin maata. Tiskaaminen ja pyykinpesu tuntuvat ylivoimaisilta vastustajilta. Pyykinpesusta olisi helppo aloittaa, se on aina kivoin kotitöistä. Vaatii uskomattoman määrän henkistä valmistautumista, mutta aion pistää tänään koneen pyörimään. Joko vaatteet tai lakanat, en ole vielä päättänyt. Tiskit... No, niistä voidaan neuvotella. Menen tänään poikkeamaan Hallituskadulla ja auttamaan vähän Auroraa ja Saaraa remontissa, joten tuskin ehdin tiskejä.
Tuntuu, että saan paljon paremmin aikaiseksi, kun olen yksin täällä. En osaa selittää, mikä Rikun läsnäolossa häiritsee. Siivoan ja pidän huolta asunnosta muutenkin paremmin kun kukaan ei ole näkemässä. Sama juttu oli, kun asuin kotona. Tiskasin mieluiten silloin, kun olin joko yksin, tai korkeintaan muksujen kanssa kotona.
Aloin tekemään ensimmäisiä villasukkia itselle. Olin niitä varten ostanut Novitan Tico tico -lankaa, ruskeaa. Nyt vasta kun vartta aloin tekemään, niin huomasin, että siellä seassa on vihreääkin. Ei siis sillä, vihreässä ei ole mitään vikaa, mutta olin niin asennoitunut siihen, että "jee jee, ruskeat sukat!" että jotenkin petyin kamalasti kun ne eivät olekaan kokonaan ruskeat... :D Kyllä maailma on paha, paha paikka. Varsinkin kun pitää itseä syyttää kaikesta.
Aloin myös neulomaan ihan randomeja putkiloita jämälangoista. Ehkä niistä tulee hyvät käsineet/rannekkeet, tai jotakin. Oli vaan pakko saada hetkeksi aikaa ne maailman ohuimmat sukkapuikot pois käsistä, joten tein välissä aina jotakin paksumpaa. :D
Tällä kertaa tällaiset:
Ja kyllä, pystyn hehkuttamaan onnellisena jostain tällaisesta. :D
Olen lukenut aivan uskomattomia fanficcejä. Niille jotka WoWista ja ficeistä ovat kiinnostuneita, niin voin suositella erittäin lämpimästi ainakin PheonReniä ja bush viperiä. Mahtavia tarinoita! Ei puutu romantiikkaa eikä äksöniä. Enimmäkseen äsken maininnujen tarinat sijoittuvat sinne horden puolelle. (Oikeasti, lukekaa, takaan ettette pety!)
Olen ollut todella passiivinen viime aikoina. Vaihteeksi. Tuntuu, etten vain jaksa. Koko ajan pitäisi nukkua, tai ainakin maata. Tiskaaminen ja pyykinpesu tuntuvat ylivoimaisilta vastustajilta. Pyykinpesusta olisi helppo aloittaa, se on aina kivoin kotitöistä. Vaatii uskomattoman määrän henkistä valmistautumista, mutta aion pistää tänään koneen pyörimään. Joko vaatteet tai lakanat, en ole vielä päättänyt. Tiskit... No, niistä voidaan neuvotella. Menen tänään poikkeamaan Hallituskadulla ja auttamaan vähän Auroraa ja Saaraa remontissa, joten tuskin ehdin tiskejä.
Tuntuu, että saan paljon paremmin aikaiseksi, kun olen yksin täällä. En osaa selittää, mikä Rikun läsnäolossa häiritsee. Siivoan ja pidän huolta asunnosta muutenkin paremmin kun kukaan ei ole näkemässä. Sama juttu oli, kun asuin kotona. Tiskasin mieluiten silloin, kun olin joko yksin, tai korkeintaan muksujen kanssa kotona.
Aloin tekemään ensimmäisiä villasukkia itselle. Olin niitä varten ostanut Novitan Tico tico -lankaa, ruskeaa. Nyt vasta kun vartta aloin tekemään, niin huomasin, että siellä seassa on vihreääkin. Ei siis sillä, vihreässä ei ole mitään vikaa, mutta olin niin asennoitunut siihen, että "jee jee, ruskeat sukat!" että jotenkin petyin kamalasti kun ne eivät olekaan kokonaan ruskeat... :D Kyllä maailma on paha, paha paikka. Varsinkin kun pitää itseä syyttää kaikesta.
Aloin myös neulomaan ihan randomeja putkiloita jämälangoista. Ehkä niistä tulee hyvät käsineet/rannekkeet, tai jotakin. Oli vaan pakko saada hetkeksi aikaa ne maailman ohuimmat sukkapuikot pois käsistä, joten tein välissä aina jotakin paksumpaa. :D
lauantai 1. tammikuuta 2011
Uutta vuotta!
Ajattelin, että tästä uudesta vuodesta tulee maailman tylsin ikinä ja me istutaan vain kotona tekemättä mitään, kun tuo Nanokin on. Mutta sitten kävikin niin, että Nano ei pelännyt raketteja ollenkaan. Iltalenkillä pelloilla se katseli hetkisen ja jatkoi vaan matkaa. Tästä rohkaistuneena lähdettiin mutsin matkassa Anttoselle ja otettiin koirakin mukaan. Siellä käväistiin Virvelinrannassa katsomassa ja räjäyttelemässä raketteja, ja Nano katseli niitä paukkuja ja yritti haukata niitä sieltä taivaalta... :DDD Olihan se aika sanoinkuvaamattoman hupaisa näky.
Mulla oli mukava ilta, Rikusta en tiedä. :D Kolmen maissa alettiin tekemään lähtöä, ja neljän aikoihin oltiin kotona nukkumassa. Paljoa en juonut, syödä muistin. Aamulla oli vähän höntti olo niinkuin aina kun on edes vähän juonut ja valvonut (vaikka unirytmi oli kyllä valmiiksi aivan vituillaan) mutta suihku ja aamupala jeesas.
Pitäisiköhän sitä tehdä joku uuden vuoden lupaus. Olen miettinyt sellaisia, kuin "pudotan painoa 75 kiloon" tai "lopetan karkinsyönnin niin ja niin pitkäksi aikaa" tai "en juo tänä vuonna alkoholia". Terveysjuttuja!
Helpointa olisi mulle oikeasti olla juomatta. Seuraavaksi helpointa ehkä jopa pudottaa painoa. :D Karkinsyönti on jotenkin enemmän... Tapa. Sitä vaan on pakko syödä. Se karkinhimo mikä iskee vähintään kerran viikossa on jotain ihan järkyttävää. Olen huomannut itsekin, että vaikka vähän aikaa odottelisin, että se menee ohi, niin loppujen lopuksi ostan kuitenkin. Ihan vain, koska olen päättänyt tänään syödä karkkia. Eli tapa siitä enemmän on tullut.
Taidan miettiä pari viikkoa noita uudenvuodenlupausjuttuja. Riku on mulkku.
Mulla oli mukava ilta, Rikusta en tiedä. :D Kolmen maissa alettiin tekemään lähtöä, ja neljän aikoihin oltiin kotona nukkumassa. Paljoa en juonut, syödä muistin. Aamulla oli vähän höntti olo niinkuin aina kun on edes vähän juonut ja valvonut (vaikka unirytmi oli kyllä valmiiksi aivan vituillaan) mutta suihku ja aamupala jeesas.
Pitäisiköhän sitä tehdä joku uuden vuoden lupaus. Olen miettinyt sellaisia, kuin "pudotan painoa 75 kiloon" tai "lopetan karkinsyönnin niin ja niin pitkäksi aikaa" tai "en juo tänä vuonna alkoholia". Terveysjuttuja!
Helpointa olisi mulle oikeasti olla juomatta. Seuraavaksi helpointa ehkä jopa pudottaa painoa. :D Karkinsyönti on jotenkin enemmän... Tapa. Sitä vaan on pakko syödä. Se karkinhimo mikä iskee vähintään kerran viikossa on jotain ihan järkyttävää. Olen huomannut itsekin, että vaikka vähän aikaa odottelisin, että se menee ohi, niin loppujen lopuksi ostan kuitenkin. Ihan vain, koska olen päättänyt tänään syödä karkkia. Eli tapa siitä enemmän on tullut.
Taidan miettiä pari viikkoa noita uudenvuodenlupausjuttuja. Riku on mulkku.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)