Stressaa.

Stressaa. Stressaa. Stressaa.

Huomenna pitäisi palauttaa joku vero-oikeuden ensimmäinen palautettava tehtävä. Joka tunnilta tulee kuulemma palautettava tehtävä. Ne pitää palauttaa ajoissa ja opettajan pitää ne hyväksyä. Vero-oikeus on kuulemma ehkä vaikein kurssi koko HAMKissa. En selvinnyt edes tilinpäätöksen kurssista, miten voin ikinä selvitä tästä? Jos ensimmäisellä tunnilla jo pelotellaan, että tämä on sitten todella vaikea kurssi, niin enpä voi estää sellaista kysymystä heräämästä, että mitä hittoa minä siellä teen?

Stressaa.

Tilinpäätöksen uusinta pitäisi suorittaa keskiviikkona. No en ole lukenut, en. Sen kirjan näkeminen saa mut pahalle mielelle. En yksinkertaisesti ymmärrä, mitä siinä lukee. Itkettää ja hermostuttaa koko ajatus siitä, että näistä kursseista pitäisi päästä läpi. Näen jo sieluni silmin, miten menen sinne uusintaan ja kädet vapisee enkä näe koko tenttipaperia, kun itkettää niin kamalasti. Hyperventiloin jo ajatuksesta.

Stressaa. Ihan hirveästi.

Heikompia aikoja

Tuntuu vaan siltä, että jollekulle pitäis puhua, mutta ei oo ketään. En voi puhua Rikulle, en äitille... Kaverit on loppujen lopuksi varmasti ihan ok minkä kanssa tahansa, mistä haluaisin puhua, mut en vaan halua puhua just niille. En ehkä uskalla. Olis helppo puhua taas jollekulle, jota ei niin hyvin tunne, mut ei sellasia nyt ole.

Olo on saakelin hämmentynyt. Selailin netistä helppoja tapoja tehdä itsemurha, mutta eihän musta ole siihen(kään). En ole oikeasti masentunut. Okei, vertaan elämäntilannettani Afrikan neekereihin. Mutta en mä ole Afrikassa. Enkä neekeri. Onko mulla hyvin, näin Suomessa asuvana suomalaisena? Olenko mä masentunut, vai ainoastaan väsynyt? Olo on uupunut. Kaikki tavallisuudesta poikkeava on hyvää ja mukavaa ja tervetullutta, ja jaksan. Mutta arki... Aamuisin ensimmäinen ajatus on joko ”ei taas” tai ”ihan sama”.

Ei mulla ole mitään tulevaisuutta. Mä puhun koko ajan, että ”sit kun oon töissä ja mulla on rahaa”. Mutta en mä sitä kuitenkaan ajattele. Mä puhun sitä muille, mutta puhunko mä sitä itselleni? Oon jotenkin niin uuvuksissa, etten jaksa edes itkeä. En vaan jotenkin jaksa.

Nyt mua harmittaa, että otin kaikki nukahtamislääkkeet jo aiemmin. En mä niillä henkeä itseltäni saisi, en saanu viimeksikään, mutta ai jumalauta. Mä voisin olla tajuton. Mä haluaisin olla tajuton. Mä en vaan jaksa.

Viikon sisään on tapahtunut hirveän paljon. Mä oon tuntenu paljon tunteita. Se on ihan hirveän väsyttävää.

Nyt mä oon yksin. Nytkin. Tein Nikon villasukat valmiiksi, ja Niko laittoi niistä kuvan naamakirjaan. Moni tykkäs niistä, ja se tuntu kyllä tosi kivalta. Mut silti se oli jotenkin toisarvoista. Ei tietenkään järjellä ajateltuna, mut jos mä ajattelisin asioita järjellä, niin mulla ei olis varmaan mitään ongelmaa tän olemiseni kanssa. Joskus olis kivaa olla yksinkertainen.

Riku on koko ajan poissa, ja sen kerran kun se on kotona, niin se joko istuu koneella, tai yrittää vongata seksiä. Tuntuu, että mä oon sille jonkinlainen kone, että seksiä saa silloin kun haluaa, ja jo on perkele kumma jos sen eteen pitäisi jotain tehdä. Jos mä en halua, niin sitten ollaan marttyyrinä. Miksi helvetissä mun pitää tuntea pahaa oloa ja syyllisyyttä siitä, jos en halua antaa sille? Miksi pitää?

Ton yhdenkin itsemurhasivun lopussa lukee ”Älä tee sitä. Kaikki kääntyy vielä paremmaksi.” Jotenkin... Ihan järkyttävän liikuttavasti sanottu. Mut kuka helvetti sitä jaksaa uskoa? Joo, kääntyy kai. Tai sitten ei. Ei jotenkin oikein jaksa kiinnostaa enää.

Ihan sama.

Lääkekaapissa ei ole mitään. Tai on, Norflexia. 39 kappaletta.

Mä en oikeestaan enää edes halua puhua äitille. Enkä kyllä Rikullekaan. On tapahtunu se perinteinen. Mua ei enää noteerata, koska ”ei se itellensä kuitenkaan mitään tee” ja ”on se jo niin iso että pärjää se itekkin”. Niin. Niin kai sitten. Mä oon aina halunnu ajatella, että mä oon tosi vahva. Mähän oon niin isokokoinenkin. Oli pakko jo tenavana olla tosi aikuinen ja fiksu. Allu ja Manna vaan tuli siihen ja mun oli pakko alkaa huolehtia itestäni. Äiti ei oo enää pitkään aikaan ollu se... No, lyhyestä virsi kaunis, mä en voi enää puhua sille. Jos tää oli se, mitä ihmiset nimittää sen kuuluisan henkisen napanuoran katkaisuksi, niin en ehkä haluaisi ikinä katkaista sitä omalta lapseltani (jota ei näillä näkymin tule). Joka kerta, kun soitan (äiti ei siis enää soita mulle) niin on kiire. Tai paha paikka, ei voi vastata. Perään tulee tekstaripohja jossa seisoo että "soitan sinulle myöhemmin". Ei se koskaan soita.

Ihmiset näkee mut ja ne jotenkin luulee, että mä tykkään pitää huolta itestäni, ja että tottakai mä aina pärjään tosi hienosti. Niin. Ei. Ole. Luuleeko ihmiset, että koska mä oon näin saatanan isokokoinen, että mä en haluaisi joskus käpertyä jonkun syliin ja olla huoleton? Tottakai mä haluaisin. Mä haluaisin edes hetken tuntea oloni pieneksi ja turvalliseksi, ettei tarvitsisi siihen yhteen pieneen hetkeen olla se, joka huolehtii kaikesta.

Mä oon ollu tyhmä. Miksi otin koiran? Nanon olis paljon parempi jossain muualla. Mä oon surkea koiranomistaja. Se ei pääse ulos niin paljon kuin pitäisi, se saa aina samaa kuivanappulaa kun mulla ei oo varaa parempaan... Onneksi se sentään on terve, ei mulla olisi varaa eläinlääkäriinkään. Koputanpa nyt lastulevyä. Entä miksi lähdin opiskelemaan? Mä en todellakaan ole mitenkään erityisen hyvä tuolla koulussa. Mä oon itkeny siellä tunneilla hiljaa itsekseni, koska olen ollut niin huono ja tyhmä. Se on tuntunut todella, todella pahalta.

Mä oon yrittäny olla hyvä ystävä kavereilleni, mutta nää viimeset pari kolme vuotta on ollu vaikeita. Mä oon rypeny tässä fiiliksessä aika ajoin enemmän, aika ajoin vähemmän. Mun on vaikea olla kovasti kiinnostunut kavereitteni menoista ja tekemisistä, kun on niin vaikeaa pysyä normaalin elämän syrjässä kiinni. Tuntuu välillä, että mä roikun siinä enää toisen käden sormenpäillä, ja pohdin, että kannattaako tässä nyt enää yrittää pidellä kiinni. En tiedä, miten jaksan tsempata kavereitani. On niin helppo rohkaista niitä ja tarkoittaa kaikkea mitä sanoo, mutta niin saatanan vaikeaa tehdä samaa temppua itsellensä.

Tää on vaan niin vaikeeta yksin. Mä yritän parhaani, mutta se on oikeesti todella vaikeaa. Eikö muut oo yksin? Vika voi olla mussakin, muille tää vaikuttaa olevan helpompaa. Eläminen. Tai ehkä niilläkin on samanlaista, mä vaan näen päällepäin sen niistä, minkä ne näkee musta.

Okei, kyllä mä tiedän, että se on totta. Kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Jo heti huomenna. Varmasti kääntyy. Mä en tee mitään itselleni. Mutta jotenkin tää oli saatava ulos.

Pajupilli

Ajattelin jakaa kanssanne huomion yhdeltä kesäkurssiltani.

Katri Vala, "Pajupilli"

En ole lipunkantaja,

en kotkasydäminen tiennäyttäjä

matkallanne aamun maahan.

Olen virran partaalla paju,

jonka lävitse tuulet puhaltavat;

josta maailman kapinallinen henki

taittaa yksinkertaisen pillin

soittaaksensa sävelmän,

jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta

ja hiukan aamunsarastusta.

Lukiessani Katri Valan runon ”Pajupilli” olin ensimmäinen päähäni pälkähtävä ajatus ”individualismi”. Runo avautui minulle eräänlaisena itsensä hyväksymisenä ja yksilön ylistyksenä. Että kertoja ei ole kovin kummoinen, mutta toista hänenlaistaan ei kuitenkaan ole. Se on asia, jota kertoja on pohtinut niin positiivisessa kuin negatiivisessakin valossa, ja lopulta hyväksynyt sen totuutena, jossa ei ole hyvä eikä pahaa, ei surua, iloa, masennusta tai onnea. Vain fakta. Ja siihen hän tyytyy. Sellainen hän on, ja niin on hyvä.

Hieno runo, ei mulla muuta. Ciao.

Happy day!

Terveiset ilolandiasta, tää päivä on ollu niin superhyvä. :) En oo saanu paljoa aikaiseksi, mutta käytiin miehekkeen kanssa oikein elokuvissa (!) katsomassa "21 tapaa pilata avioliitto", suosittelen, ja tilattiin kotia rullakebabia. Lisäksi oli nätti ja lämmin päivä ja kohta voisin mennä toiveikkailla mielin koiran kanssa vähän ulkoilemaan. :)

Huhtikuu

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten keksi ketään, jonka lempikuukausi olisi huhtikuu.

Musta on ironista, miten kaikki "paskahommat", kuten koulun projektit, viimeiset kesätöiden haut, kesäkursseille haut ja ylipäätänsä kaikki aikaa vaativa osuu jotenkin tähän vuodenaikaan. Luojan kiitos en ole töissä maatilalla.

YritysPro on kohta ohi. Hirveästi työtä, siis puoli vuotta tätä projektia pitää tiivistää seminaarissa kymmeneen minuuttiin.

Ainoa asia, joka erottaa huhtikuun vähälumisesta, runsasvetisestä talvesta on tuuli. Keväällä tuulee enemmän kuin talvella. Mutta kun nyt katson ikkunasta ulos harmaaseen sateeseen, niin ei siellä ole kevät. Siellä on huhtikuu.

Mutta! Ainoa hyvä asia huhtikuussa on se, että sitä seuraa välittömästi vappu! Ja aion muuten syödä ja juoda vappuna niin että joudun pistään jalat kainaloon ja kieriin kotia. O noms.

Se tunne, kun menee vähän heikosti, mutta kun yrität keksiä että kenelleköhän sitä yrittäisi puhua, niin ymmärtää, ettei lähellä ole enää ihmisiä, jotka haluaisivat kuunnella.

Mummola

Fiilisbiisi.

Aurinko porottaa poskea. Talvitakissa on lämmin. Kädet ovat vähän hikiset. Ikkunasta ei voi katsella ulos järvelle, siellä on niin kirkasta. Riisun talvitakin, kaulaliina saa jäädä.

Kahvi on lämmintä. Ja kitkerää, kitkerää hyvällä tavalla. Jään kaipaamaan sitä.

Kun suljen silmät, kuulen kellon tikityksen ja jääkaapin hurinan. Radio on naapurihuoneessa ihan hiljaisella, mummi kuuntelee sitä kirjoja lukiessaan. Kahvikuppi jää pöytään. Kävelen makuuhuoneeseen ja riisun kengät jalasta. Kömmin mummin kainaloon ja kyynel vierii alas poskea. Mummi silittää hiuksia ja nostaa kirjan taas eteensä. Nyt mummi lukee Markku Roppolaa.

Vaari tulee hakemaan jääkaapista makkaran pätkän ja menee takaisin ulos, kessuttelemaan. Siellä vaari aina istuu, kopissa ulkona ja polttaa tupakkia. "Tupakkasalongissa". Niin ne asiat vain ovat.

Kohta on huhtikuu. On niin kovin lämmin. Mummi lähtee puhelimeen, ja muistan kahvin. Nousen sängystä. Keittiöön päästyäni nostan kupin huulilleni ja maistan varovasti. Se on vielä lämmintä.

Kissa kurisee, vaatii rapsuja. Silitän kissavanhusta, enkä arvosta ollenkaan, kun se nousee säärtäni vasten seisomaan, kynnet farkunlahkeeseen pureutuen.

Istun vaarin tuolissa. Tästä näkee ovelle. Jonain päivänä kävelen tuosta ovesta ulos viimeisen kerran. Se päivä on kivuliaan lähellä.

Tekee mieli luovuttaa

Tämän kertainen teksti ei todennäköisesti etene kovinkaan loogisesti.

Viime aikoina olen ollut vähän finaalissa. Torstain vastaisena yönä heräsin siihen että hampaita särkee. Ja paljon. Soittelin sitten hammaslääkäreitä läpi, ja sain ilta-ajan samalle, jossa äitini käy. Ajattelin että siellä nyt on joku reikä, hoidetaan äkkiä pois. No, ei näkynyt mitään. Piti ottaa kuvat, joissa näkyikin sitten Coloradon osavaltion kokoinen reikä poskihampaassa. "Juu tää menee juurihoitoon ihan heti". Tänks. Tämän halusin kuulla. Röntgenkuvasta näin, että hammasvälistä johti pikkuruinen käytävä hampaan sisään, jossa olikin sitten iso musta möykky, noin neljäsosa koko hampaan koosta. Siinä sitten kunnon puudutteet päälle ja odotushuoneeseen venaamaan jotta vaikuttaa. En tiedä mikä muhun meni, mutta alkoi tärisyttää ja itkettää tosi paljon. Olin ihan vieraassa paikassa vieraiden ihmisten tökittävänä, kai se sitten riitti laukaisemaan sellaisen pelon. Se lääkäri porasi niin lujaa että leukaluu painautui rintaa vasten, olin ihan varma että se koko pora menee kohta leuasta läpi. Seuraavana päivänä soitin omalle hammaslääkärille ja vaadin saada ajan sieltä. En jotenkin halua enää mennä tuonne. En myöskään halua ajatella, kuinka kalliiksi tämä tulee.

En voinut olla ajattelematta muutamaa asiaa purukalustooni liittyen. Miten voin ikinä hankkia lapsia? Niillä tulee olemaan täysin samat ongelmat kuin mullakin. Ne tulee ravaamaan yhtä usein hammaslääkärissä. Mä oon 22-vuotias ja tää on kolmas juurihoito. Eikä taatusti viimeinen. Ja nyt seuraa miljoonan dollarin kysymys julkiselle hammashoidolle: Miksi mun koko purukalustoa ei voitu oikoa silloin, kun siitä olisi vielä ollut hyötyä? Jos näin olisi tehty, mahtuisin itse putsaamaan hammasvälit kunnolla, ja se aivan varmasti vähentäisi näitä keissejä. Mulla olisi terveempi suu. "Ei sitä julkisella puolella tehdä, sulla on vaan tommonen esteettinen haitta". Hyvä julkinen hammashoito, vihaan sinua.

No, perjantaiaamuna puudutuksen hävittyä käynnistin tietokoneen, joka yhtäkkiä jymähti, eikä sitten enää lähtenytkään käyntiin. Parin päivän ihmettelyn jälkeen päädyttiin siihen lopputulokseen, että todennäköisesti virtalähteestä tuli jonkinlainen virtapiikki, jonka seurauksena sitten kosahti kovo. Eikä sillä SATAkaapelillakaan mitään siinä välissä enää tee. Sinne meni kaikki, ihan kaikki. "Mikset oo ottanu varmuuskopioita, tyhmä?" No eipä tullut mieleen, kun piti olla niin hyvät vehkeet... Jep, tyhmä.

Olen seuraavan puolitoista viikkoa koiran kanssa kaksin. Koulua on onneksi vain parikolme päivää, mutta työntäyteisiä nekin. Koko ajan väsyttää.

Nyt on vain sellainen olo, että miten mä jaksan? Koko loppuelämän? Se on niin kauhean pitkä aika.

Opiskelijan rahahuolia

Kyllä tämä taas tästä.

Masentaa, kun olen lihava. Masentaa, kun en pysty olemaan syömättä karkkia. Masentaa, kun ei ole rahaa. Masentaa, kun kulutan rahani karkkiin. Mahtava noidankehä!

Laskeskelin. Saan opintorahan ja opintolainan. Olen jaksottanut lainan siten, että jokaiselle opiskelukuukaudelle on yhtä paljon rahaa. Toki on olemassa sekin vaihtoehto, ettei sitä kaikkea nosta, mutta se nyt ei koske minun kaltaisiani tuhlareita. Laskin, että täysin turhaan on mennyt lähiaikoina yhteensä reilu neljäkymppiä (siis baariin, kun sinnekin poikkeuksellisesti eksyin tuossa hiihtolomalla). Neljäkymppiä. Kuvittelin, että opiskelijat pistävät sellaisia rahoja baariin harva se viikonloppu, mutta itse olen ihan kusessa jo nyt. Ja on seitsemäs päivä... Hyvä homma.

Katselin tiliotettani muutenkin. Ihan hirvittävän iso osa rahoistani meni tässä kuussa sähkölaskuun ja hammaslääkärilaskuun. Sitten oli tietysti puhelinlasku. Ja tankkasin myös auton. Kaihan noita menoeriä jokunen on.

Sitten on tuo vinkuiita, joka aina vinkuu mun rahankäytöstäni. Tai siis lähinnä sen rahan puutteesta. Kyseessä siis on iki-ihana avomieheni, joka itse on kyllä töissä. Vielä. Se tässä niin kamalaa onkin, että nyt sekin on sitten kovasti menossa opiskelemaan.

Me kuollaan nälkään.