... ja olen silti tosi onnellinen. :o
Lähes kaikki aikaisemmat keväät yläasteelta asti ovat olleet enemmänkin koettelemuksia. Näihin aikoihin alan yleensä poikkeuksetta masentua. Mikään ei tunnu kivalta ja tahtoisin vain nukkua. Viime kevät oli poikkeuksellisen paha, kun käytännössä vain makasin viikon sängyssä. Kouluun menosta ei ollut puhettakaan tuolloin, makasin vain.
Totta puhuakseni pelkäsin jo syksyllä tätäkin kevättä, olin varma että masennun taas oikein huolella. Enkä nyt tahdo, että jotkut oikeasti masennuksesta kärsivät vetävät hernerokkatykin nokkaansa siitä, että käytän sanaa "masennus", vaikka en kärsikään mistään diagnosoidusta. Karu totuus on se, että "ihan tavallisetkin ihmiset" ovat silloin tällöin masentuneita. :P Ja minulla se usein tulee esiin voimakkaimmin keväisin, lähinnä kevättalvella juuri siinä helmi-maaliskuun vaihteessa. Yleensä se on lopussa silloin, kun taivas on sininen ja lumi enää muisto vain, parina kinoksena siellä täällä.
Sitruunatee on hyvää. Juuri sellaisenaan. Ei edes sokeria.
Tahtoisin saada inspiraationi takaisin. Kyvyn ottaa esille kynän ja paperia, ja... piirtää. Vain piirtää jotakin, ihan mitä tahansa. En ole piirtänyt sitten Tomin. Itseasiassa viimeisen kesän Tomin kanssa, ikäänkuin se mies (anteeksi, sanoinko mies, tarkoitin tietenkin rottaa) olisi vienyt luovuutenikin.
Huoh. Ei vain ole ideoita. Ja jos joskus harvoin sellainen tuleekin, niin kynää ja paperia ei ole mailla halmeilla, ja seuraavan kolmen minuutin aikana se unohtuu. Olen ollut deviantartissakin reilusti yli vuoden, enkä ole postannut ainuttakaan kuvaa. Kertonee jotakin tästä nykyisestä tahdistani piirrellä.
Valmistuminen ahdistaa. En usko, että joudun lykkäämään neljännelle vuodelle. Asiat tuppaavat aina lutviutumaan. Tiedän, mitä minun pitää tehdä. Aloittaminen se on, joka on vaikeaa.
En ole unohtanut ystäviäni. Seurailen heidän elämiään milloin mistäkin lähteestä, olen kiinnostunut. Mietin joskus, että olenko huono ystävä, kun en jaksa soitella kovin usein. Saati sitten laittaa minkäännäköistä postia. Tärkeintä kai on, että olen aina kiinnostunut? Sorrun kyllä siihen "ei minullekaan kukaan koskaan soita, miksi itse soittaisin" -juttuun valitettavan usein. Jotenkin sitä tuntee, että ehkäpä muita ei kiinnosta minun elämäni.
Ehkäpä en tänä keväänä ole ehtinyt masentua, sillä minulla on ollut riittävästi tekemistä. Minulla on työharjoittelupaikka, josta todella pidän, ja poikaystävä, josta en ainoastaan todella pidä, vaan jota taidan jopa rakastaa, ja jopa aika paljon. :o
Riku on... outo. :D Se on syötävän hyvännäköinen(♥ ^^), mutta apinoi vähän väliä ja tekee itsestään pellen. Sekin tosin sitten tapahtuu vain minun seurassani, ei sitä koskaan julkisesti tarvitse hävetä. Joskus olen pohtinut, millaista olisi olla villi ja vapaa sinkku taas... Mutta aina sitä kestää noin 7 sekuntia, ja sitten tajuan, että varmaan kuolisin jos eroaisin Rikusta.
Olemme olleet yhdessä nyt... Yhdeksän kuukautta. Ei olla kertaakaan tapeltu, pariin otteeseen olen vähän mököttänyt jostakin, mutta Riku on niin pitkäjänteinen ettei se koskaan suutu mistään. Myönnettäköön, että hieman mua pelottaa, millainen se on jos se joskus sitten toden teolla suuttuu. Ehkäpä siihen ei tarvitse koskaan mennä. Tuskinpa mun tässä asiassa sentään tarvitsee rajojani koetella, vaikka melkein kaikessa muussa sen teenkin.
Jep, sitruunatee oli hyvää. Ehkäpä harkitsen vielä sitä tukkapesua, vaikka kello onkin yli yksitoista ja on kuidut päässä. Päänahkani ottaa kohta lopputilin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti