Muutoksia

Asun nykyään keskustassa Nanon kanssa.

Tämä kouluvuosi on enemmän tai vähemmän kunnialla suoritettu. Tai no, pari kouluhommaa vielä tekemättä, mutta saanen ne kasaan vaikka toisella sieraimella ja päälläni seisten jos on pakko.

Näyttäisi siltä, että työskentelen kukkakaupassa kesän. Ei huono. Sillä saisi harjoittelunkin tehtyä.

Kämppä on tosi kiva. Mulla on hyvät näkymät tästä. Pienihän tämä on, mutta minä ja koira mahdutaan ihan kivasti. Laitan ehkä kuvaa joskus.

Mutta niin. Hengissä ollaan. o/

Jos olet perfektionisti, älä mene ammattikorkeaan

... Tai älä ainakaan alalle, joka saattaa olla sinulle haasteellinen.

Alan olla hieman tympiintynyt tähän tilanteeseeni. En sillä tavalla tympiintynyt, että saisin aikaiseksi tehdä asialle jotakin. Vain väsynyt. Tuntuu, että olen vielä väsyneempi kuin ennen joulua. Tuntuu, että koko loma meni silmänräpäyksessä, enkä oikeastaan ehtinyt levätä ollenkaan. Koko ajan oli jotakin, koko ajan mua kysyttiin lähtemään jonnekin. Kyse ei ole siitä, että en olisi saanut aikaiseksi sanoa "ei" vaikka olisi pitänyt. Kyllä mä halusin lähteä kaikkiin niihin paikkoihin ja juttuihin mukaan. Aika ei vain riittänyt sekä niihin, että toipumiseen. Ne jutut, vaikka kuinka kivoja olivatkin, eivät vain tehneet mulle sitä, minkä luulisi vapaa-ajan tekevän ihmiselle. Vaikka kuinka oli kahden viikon loma, niin eihän se todellisuudessa riittänyt mihinkään.

Olen miettinyt, että onko vika minussa? Siis siinä, että satun nyt vain olemaan luonteeltani tällainen, että stressaan ihan hulluna, ja kaiken pitää joko olla parasta tai se ei ole minkään arvoista. Vai johtuuko se kasvatuksesta, äitinihän on - tai ainakin nuorempana oli - ihan samanlainen. Parhaaseen pitää aina pyrkiä, eikä niillä kehuilla niin väliä mutta auta armias jos tulee sanomista. Tai edes kehittävää palautetta, koska jos minun pitäisi muka kehittyä, niin olin sitten ilmeisesti alkujaankin niin huono, ettei kannata enää muuta tehdä kuin mennä peiton alle itkemään omaa huonouttani.
... Okei, vaikea pukea sanoiksi fiksusti, mutta ainakin yritin.

Koulu tuntuu mahdottomalta. Mä en rehellisesti oikein usko, että mä kykenen siihen. Yritän vielä selvittää itselleni, että mitä mä oikeastaan tunnen, ja mitä mä tiedän. Luulisin, että tiedän, että selviän siitä kyllä, mutta tuntuu vain siltä, etten selviä. Koska mun pitäisi onnistua täydellisesti, ja olen aika varma, etten onnistukaan. Ja jos en onnistu täydellisesti, ei se ole mikään onnistuminen. Jos en saa joka kurssista vitosta, niin se tarkoittaa, etten onnistunut. Jokainen kolmonenkin tuntuu häpeätahralta opintosuoritusotteessa.

Lisäksi olen todella katkera ihminen. Jos kaveri saa paremman numeron jostakin kurssista, tulen sekä katkeraksi, että soimaan itseäni siitä, miksi en saanut parempaa numeroa kuin kaveri. Tämä on vastenmielinen piirre minussa. Olen kai sitten pienestä pitäen ollut katkera tällaisista asioista. Nyt kun ajattelen katkeruutta kaiken sen valossa, mitä olen elämäni aikana oppinut (omakohtaiset kokemukset, sadut, lähipiirini, you name it) niin loogisin ajatus on, etten myöskään ansaitse minkäänlaista onnea tai mielenrauhaa niin pitkään, kuin olen katkera.

Mun henkilökohtainen päiväkirja on niin täynnä sitä paskaa oloa, ettei ole edes mahdollista. Olen vuodattanut sinne pelkkiä ikävyyksiä, eikä siinä ole kuin murto-osa kaikista niistä huonoista ja pahoista tunteista, joita olen viimeisen kahden, kolmen vuoden aikana tuntenut. Olisi niin mukavaa, kun olisi joku, jolle puhua. Ihan milloin vain. Ja saisi aina vähän lohdutusta. Ne oikeat sanat.

En osaa padota asioita sisälleni. Äkkiseltään voisi ajatella, että se on hyvä asia. Kai se onkin. Ehkäpä kyky vuodattaa sydäntäni ihan julkisesti on se, joka auttaa selviämään edes jotenkuten. Sellainen Henkireikä Läpi ElämänTM. Tai sitten se on vain typerää, ja minun pitäisi opiskella pitämään asiat omana tietonani. Ketäpä mun asiani kiinnostaisi muutenkaan.

... Jestas että mä olen kyyninen. Taas yksi piirre, josta olen tullut tietoiseksi vasta ihan jokin aika sitten.

Rehellisesti; en muista, olenko 21, 22 vai 23. Sitä pitää jäädä oikein miettimään. Kyllä mä sen miettimisen jälkeen sitten aina muistan. Lieneekö unohtunut siksi, ettei silläkään ole enää mitään merkitystä?

Mä olen vääränlainen ihminen vääränlaisessa kropassa väärässä elämässä. Yritän tässä sitten potkia väkisin elämää ja energiaa itseeni, että jollakin tavalla menestyisin tässä elämässä, joka mulle on suotu, mutta mikään ei tunnu riittävän. Ne energiat kaikkein vähiten.

Tulipa sekava tajunnanvirtateksti. No, tärkeintä ehkä, että sai kirjoitettua.