Olihan taas joulu

Ja kaikkia varmasti kiinnostaa kuin kilo paskaa, että mitä se ämmä nyt on joululahjaksi saanut. Ei se mitään, kerron silti.

Porukoilta sain tosi paljon kaikenlaista tänä vuonna. Olin toivonut ainoastaan satulatuolia. Tulimme kuitenkin mamman kanssa siihen tulokseen, että mun on parasta olla mukana sitä kokeilemassa, ja sitten synttärilahjaksi sen saan. Olin kuitenkin ollut todella kiltti, kun sain niin paljon kaikkea muuta. Sekä minä että isi saatiin Monkey Island special edition collection, eli suomeksi MI 1 ja 2 uudemmilla grafiikoilla. Sain myös piirustuslehtiön, sellaisen ison kettupehmopulleron, Haisuliemalimukin ja Kaunotar ja Hirviö -elokuvan (vihdoin! <3). Kavereilta tuli muunmuassa Marimekon kulhoa, käsilaukkua, huivia, ja itsetehtyä korua ja suklaata. Pari kynttiläkippoa sain myös. Niitähän ei voi koskaan olla liikaa!

Nano sai puolimetrisen solmuluun, pussillisen siankorvia ja palvatun naudan(?) reisiluun palan, jossa oli vähän lihojakin jäljellä. Se ei vaan ole kovin innostuneelta vaikuttanut niistä. Ruokakaan ei ole maistunut sille. Kaikki muut jouluherkut kyllä on... Mutta ruokaa se kieltäytyi syömästä jo ennen aattoa, eli ennen kuin se sai joulun kunniaksi makkaraa päivälliseksi. Ehkä se on vähän kipeä tai stressaantunut jostakin. Veikkaan, että riittävän kauan kun on syömättä niin alkaa taas kuivanappulatkin maistua. Onhan se varmaan tylsää joka päivä syödä samaa ruokaa, mutta silti. Eipä se meilläkään usein kovin vaihtelevaa ole tuo safka.

Tulin muuten viime yönä typerästi ajatelleeksi sitä, että Nanokin tulee joskus vanhaksi ja kuolee. Ja iso itkuhan siinä pääsi. Asiahan ei toivottavasti ole ajankohtainen vielä ainakaan kymmeneen vuoteen, joten sitähän on ajateltava keskellä yötä kun nukkua pitäisi...

En kyllä mitenkään halua, että se joskus kuolee. En kyllä anna sille lupaa sellaiseen. Nano on ollut meillä vasta reilun vuoden, enkä enää osaa elää ilman sitä. Kyllä, se on tosi vaikea ja välillä oikein mulkku, mutta en kyllä luovu siitä ikinä. Ja sitten, kun se joskus kuolee, niin pitäisikö mun muka ottaa uusi kun en ilman koiraakaan osaisi olla? Joku muu kuin Nano? En mä halua muunlaista, mulla on hyvä koira nyt, vikoineen päivineen. Luulen että moni blogia lukeva koiranomistaja ymmärtää oikein hyvin mitä tarkoitan. Voihan se olla että tottuisin uuteen koiraan ja sen luonteeseen ja tapoihin nopeastikin, mutta tältä puolelta katsottuna ei kyllä tunnu yhtään siltä. Toivon vaan niin kovasti, että Nano elää todella pitkän ja terveen elämän ja että olen oikeasti valmis sitten, kun minun pitää siitä luopuman. Jotenkin sellainen bondautumisen hetki oli meillä Nanon kanssa tuossa pari päivää sitten aamulla, kun olin nähnyt siitä unta ja otin sen ensitöikseni viekkuun sänkyyn.

Onni on sitä, kun saa aamulla lämpimän koiran kainaloon ja sitä voi halia ja rutistaa ja se rakastaa sua yhtä paljon kuin sä rakastat sitä. Ja se tunne on jotain ihan erilaista kuin kahden ihmisen välillä voi koskaan olla. Sen platonisemmaksi ei rakkaus mene. Se on puhdasta ja välitöntä, eikä sitä tarvitse ikinä epäillä.

Mikä hitto tässä Bloggerissa taas on. Kiinnostaa kun kilo paskaa alkaa taas roppaamaan tuota ulkoasua. En kyllä ala.